Äitienpäivä

Kaikki alkoi olla paremmin. Olin raskaana oleva vastaeronnut etä-äiti, joka asui pikkusiskonsa kanssa, mutta kaikki alkoi olla paremmin. Kuulemma. Äitienpäivä oli ahdistanut etukäteen, mutta sujunut ihan hyvin. Niin kerrottiin. Vuosi sitten äitienpäiväni oli tuollainen. Muistot monista asioista ovat sellaisia kuin lapsuudenmuistot usein, tiedättehän? Ne on kerrottu sinulle niin monta kertaa, että tuntuu kuin oikeasti muistaisit. Olet nähnyt kuviakin. Kuitenkin ne ovat sumuisia, etkä muista mitä tunsit tai ajattelit. 

Viime keväänä

Lähestyvä äitienpäivä on jo parin viikon ajan herättänyt minussa moninaisia tunteita. Ennen lapsimessuille lähtemistä, aloin saada ohuita muistoja viime vuodesta. Jostain syystä niissä lapsimessut ja äitienpäivä ovat vahvasti sidoksissa toisiinsa. Alusta asti olen kokenut niin sanottuja tunnemuistoja ja äitienpäivään liittyy erittäin vahva negatiivinen energia. Totta kai, myös ihan tietoisesti pelkään sitä, että itse muistinmenetyksestä tulee pian vuosi. En varsinaisesti pidä todellisena pelkoa tapahtuman uusiutumisesta, mutta silti en halua olla lasten kanssa yksin tuota päivää. En tosin haluaisi, vaikkei koko muistimenetykseen liittyvää pelkoa olisikaan. Käsittelen luultavasti samoja tunteita kuin vuosi sitten. 

Tuntuu kuin voisin ainoastaan pettyä, niin paljon pettymyksiä nitoutuu kaikkeen, mikä liittyy kyseiseen juhlapyhään. Niin paljon epävarmuutta edelleen. Joskus aiemmin ihailin valtavasti eronneita vanhempia, jotka olivat pysyneet hyvinä vanhempina ja kiitollisina toisilleen. Varsinkin julkisesti. Nyt eronneena ihailen sitä vielä enemmän. Olen yrittänyt tehdä omalta osaltani paljon asioita juuri tuohon suuntaan, koska minulle se olisi ainoa jäljellä oleva vaihtoehto, johon olisin edes jollain tavalla tyytyväinen. Varsinkin olen luonut tuota julkista kiitosta toisen vanhemmuudesta, kiitosta niistä meidän lapsista ja juuri hänestä siinä roolissa missä hän on. Varmasti osittain siksi, että teen usein niinkuin haluaisin minulle tehtävän. Kuitenkin pääosin siksi, etten häpeä ja kaikesta huolimatta olen ylpeä. Etten kadu kenen kanssa olen tähän ryhtynyt, päinvastoin. Paljon toki sitä huonoakin, myös julkisesti, mutta pääosin siitä jaetusta vanhemmuudesta oon yrittänyt olla kiitollinen. 

Kevät 2014

Sanon tuon nyt siksi, että se on jotain mitä olen kipeästi kaivannut koko äitiyteni ajan. Ehkä tavallaan koko elämäni ajan, myös muissa rooleissa. Koen suoraansanoen jatkuvaa alemmuuden tunnetta, jos minua ei voi "tunnustaa" julkisesti. Koen, että minua ja kaikkea minuun liittyvää hävetään. Että olin kamalan epäonnistunut valinta, eikä ulkopuolisille voi näyttää minussa olevan mitään hyvää. Tässä tapauksessa, että olen huono äiti. Varsinkin viime kesänä, koin todella paljon riittämättömyyden tunnetta äitinä. Näen varmasti tänäkin vuonna somessa miesten kiittelyä lastensa äideistä, kauniita sanoja siitä miten ylpeitä he ovat siitä mitä heidän lapsensa saavat. He haluavat muidenkin tietävän miten onnekkaassa asemassa lapset ovat saadessaan tuollaisen äidin. Sanoja joita toivoisin kuulevani, edes niiden suljettujen ovien takana. Tuo on lahja, josta antaisin mitä vain. Tuota kaikki materiaalisetkin lahjat minulle itseasiassa aina merkitsevät. Toivoisin tuon ajatuksen olevan niiden taustalla, koska itselläni se on. 

Pikkuveljen kanssa 2005

Ja koska tajunnanvirta on vahvaa tänään niin kirjoitan vielä tämänkin. Olen nähnyt videon miehestä, joka järjesti ex-puolisolleen aina tämän syntymäpäivänä yllätyksen. Kukkia, aamiaisen sänkyyn, lahjan...Hän teki niin kuulemma, koska halusi näyttää tyttärelleen miten tärkeä hänen äitinsä on ja mallia siitä miten tytärtä kuuluisi aikanaan arvostaa. Olin silloin parisuhteessa, mutta itkin tuota videota katsoessa. En tiedä oliko se totta vai ei, mutta tuollainen ajatustapa on aivan uskomattoman hieno. Saman reaktion aiheuttavat esimerkiksi eronneiden julkkismiesten julkiset kiitokset ex-kumppanista ja kaikesta yhdessä koetusta. Ja ihan kaikkien miesten kiitokset omille, sekä lasten äideille, teoin ja sanoin. Riippumatta parisuhdestatuksesta.


Kyky ilmaista ajatuksiaan ja tunteitaan, ylpeänä, muista välittämättä. Se on sellainen piirre miehessä, jota arvostan. Jos koskaan enää olisin parisuhteessa, niin se on jotain mitä haluaisin siinä olevan. Kommentti instagram-kuvassa, ällösöpösti kädestä kiinni maitohyllyllä, yhteiskuvia, hellittelynimiä, viimeinen hidas baarissa ja "Kattokaa mitä uskomatonta oon saanut"-asenne. Koska sitä haluaisin jollekkin olla, enkä yhtään vähempää. 

Se aika vuodesta

Nyt kun istun kalpean valon edessä on jo torstai, mutta olen kirjoittanut tämän jo pari päivää aiemmin kulkiessani sen suuren lämpimän valon alla. Minulle se on tyypillistä, ajatella tekstimuodossa ikäänkuin kirjoittaisin tarinaa näkemälleni ja kokemalleni. Kuin olisin elokuvan henkilö, jonka ajatukset ilmestyisivät ruudulle tekstityksenä. 

Selkää vasten tuntuva lämpö, tienvarsilta paljastuvat roskat, varpaiden alla hiertävät hiekoituskivet, moottoripyörän pärinä, nahkatakkiset teinit, esiin hiipivä halu kävellä joka paikkaan, jäätelön syöminen ulkona, ravintoloiden edustoille nousevat terassit, kantapäistä kastuneet sukat, koirankakan haju eteisessä....Jopa se kuulostaa positiiviselta nyt kun on se aika vuodesta. 

Olo sietämättömän kevyt ja suupielet nousevat väkisin. Niinkun joku olisi uudelleenohjelmoinut minut viikko sitten. Tietänenkö itsekään mikä on syytä ja mikä seurausta, mutta toimin automaatiolla. Kun istut aivoriihessä tulevan työnantajan kanssa, hymyile. Kun palautat vieraan lapsen tippuneen hanskan Prismassa, hymyile. Kun puhelin ilmoittaa tykkäyksestä profiilikuvassasi, hymyile. Kun tunnet hänen huulensa kaulallasi niin hämmennyksen seasta, hymyile. Aina kun aurinko paistaa, hymyile.

Minulla on kylmän jäljiltä vasta hiljalleen lämpenevissä soluissani tunne, että jotain mieletöntä on tulossa. Jotain väistämätöntä ja kepeää. Näin ei pitänyt todellakaan käydä, mutta olen rakastunut. Tähän aikaan vuodesta. 



Oodi 6kk

Eilen tuli kuluneeksi kuusi kokonaista kuukautta siitä yöstä kun olin synnärillä tuoreena kahden lapsen äitinä. Aika on jännittävä juttu, se häviää läpi sormien ja silti tuntuu olevan aina läsnä. Oodi on ollut meillä aina, mutta vastahan silti viime viikolla kellotin supistuksia. Puoli vuotta kuulostaa vielä raaemmalta kuin kuusi kuukautta. Toinen samanlainen ja kaikesta siitä on vuosi. Sitten minulla on jälleen taapero. Hurjaa.


Tälläkin kertaa halkean ylpeydestä uusien taitojen karttuessa. Niiden huomaaminen vain tapahtuu vähän eri lailla kuin ensimmäisen kanssa. Ja joka kerta haikeana huokailen, että voi kun se vielä hetken pysyisi pienenä. Joka tapauksessa tälläinen on meidän puolivuotias!

Oodi on naurunaama, lähes aina saa houkuteltua hymyn huulille. Joskus kiukunkin keskeltä. Hän on aika rauhallinen, tarkkailija. Varsinkin siskon tekemisiä seurataan silmä kovana ja pikkuhiljaa on alkanut hinku päästä perään. Oodi pyörähtää molemmin päin, kulkee lattialla kääntyen akselinsa ympäri ja peruuttaa. Neuvolassa esitteli kuinka nousee käsien varaan ja vetää polvet koukkuun, eli tapailee konttausasentoa. 


Oodin kanssa sormiruokaillaan ja nyt keskiviikkona saatiin vasta lupa istuttaa, joten ollaan maisteltu vielä aika varovasti sylistä käsin. Nyt on maisteltu bataattia, porkkanaa, banaania, kananmunaa, kauraa, mustikkaa, vesimelonia, päärynää, mangoa, avokadoa...Ja varmaan muutakin mitä äitiaivot ei nyt muista. Oodi on syönyt myös pari kertaa hienosti puuroa ihan itse lusikalla.


Oodi näyttää päivä päivältä enemmän isältään. Tytöissä on paljon samaa, mutta toisaalta ovat aivan erinäköisiä. Oodi on mini, 6kk mitat olivat 6370g & 66,1cm. Hassua kun Elle on aina kasvanut ikäistään isompana niin on tottunut siihen. Oodi on meidän minipossu.