Äitienpäivä

Kaikki alkoi olla paremmin. Olin raskaana oleva vastaeronnut etä-äiti, joka asui pikkusiskonsa kanssa, mutta kaikki alkoi olla paremmin. Kuulemma. Äitienpäivä oli ahdistanut etukäteen, mutta sujunut ihan hyvin. Niin kerrottiin. Vuosi sitten äitienpäiväni oli tuollainen. Muistot monista asioista ovat sellaisia kuin lapsuudenmuistot usein, tiedättehän? Ne on kerrottu sinulle niin monta kertaa, että tuntuu kuin oikeasti muistaisit. Olet nähnyt kuviakin. Kuitenkin ne ovat sumuisia, etkä muista mitä tunsit tai ajattelit. 

Viime keväänä

Lähestyvä äitienpäivä on jo parin viikon ajan herättänyt minussa moninaisia tunteita. Ennen lapsimessuille lähtemistä, aloin saada ohuita muistoja viime vuodesta. Jostain syystä niissä lapsimessut ja äitienpäivä ovat vahvasti sidoksissa toisiinsa. Alusta asti olen kokenut niin sanottuja tunnemuistoja ja äitienpäivään liittyy erittäin vahva negatiivinen energia. Totta kai, myös ihan tietoisesti pelkään sitä, että itse muistinmenetyksestä tulee pian vuosi. En varsinaisesti pidä todellisena pelkoa tapahtuman uusiutumisesta, mutta silti en halua olla lasten kanssa yksin tuota päivää. En tosin haluaisi, vaikkei koko muistimenetykseen liittyvää pelkoa olisikaan. Käsittelen luultavasti samoja tunteita kuin vuosi sitten. 

Tuntuu kuin voisin ainoastaan pettyä, niin paljon pettymyksiä nitoutuu kaikkeen, mikä liittyy kyseiseen juhlapyhään. Niin paljon epävarmuutta edelleen. Joskus aiemmin ihailin valtavasti eronneita vanhempia, jotka olivat pysyneet hyvinä vanhempina ja kiitollisina toisilleen. Varsinkin julkisesti. Nyt eronneena ihailen sitä vielä enemmän. Olen yrittänyt tehdä omalta osaltani paljon asioita juuri tuohon suuntaan, koska minulle se olisi ainoa jäljellä oleva vaihtoehto, johon olisin edes jollain tavalla tyytyväinen. Varsinkin olen luonut tuota julkista kiitosta toisen vanhemmuudesta, kiitosta niistä meidän lapsista ja juuri hänestä siinä roolissa missä hän on. Varmasti osittain siksi, että teen usein niinkuin haluaisin minulle tehtävän. Kuitenkin pääosin siksi, etten häpeä ja kaikesta huolimatta olen ylpeä. Etten kadu kenen kanssa olen tähän ryhtynyt, päinvastoin. Paljon toki sitä huonoakin, myös julkisesti, mutta pääosin siitä jaetusta vanhemmuudesta oon yrittänyt olla kiitollinen. 

Kevät 2014

Sanon tuon nyt siksi, että se on jotain mitä olen kipeästi kaivannut koko äitiyteni ajan. Ehkä tavallaan koko elämäni ajan, myös muissa rooleissa. Koen suoraansanoen jatkuvaa alemmuuden tunnetta, jos minua ei voi "tunnustaa" julkisesti. Koen, että minua ja kaikkea minuun liittyvää hävetään. Että olin kamalan epäonnistunut valinta, eikä ulkopuolisille voi näyttää minussa olevan mitään hyvää. Tässä tapauksessa, että olen huono äiti. Varsinkin viime kesänä, koin todella paljon riittämättömyyden tunnetta äitinä. Näen varmasti tänäkin vuonna somessa miesten kiittelyä lastensa äideistä, kauniita sanoja siitä miten ylpeitä he ovat siitä mitä heidän lapsensa saavat. He haluavat muidenkin tietävän miten onnekkaassa asemassa lapset ovat saadessaan tuollaisen äidin. Sanoja joita toivoisin kuulevani, edes niiden suljettujen ovien takana. Tuo on lahja, josta antaisin mitä vain. Tuota kaikki materiaalisetkin lahjat minulle itseasiassa aina merkitsevät. Toivoisin tuon ajatuksen olevan niiden taustalla, koska itselläni se on. 

Pikkuveljen kanssa 2005

Ja koska tajunnanvirta on vahvaa tänään niin kirjoitan vielä tämänkin. Olen nähnyt videon miehestä, joka järjesti ex-puolisolleen aina tämän syntymäpäivänä yllätyksen. Kukkia, aamiaisen sänkyyn, lahjan...Hän teki niin kuulemma, koska halusi näyttää tyttärelleen miten tärkeä hänen äitinsä on ja mallia siitä miten tytärtä kuuluisi aikanaan arvostaa. Olin silloin parisuhteessa, mutta itkin tuota videota katsoessa. En tiedä oliko se totta vai ei, mutta tuollainen ajatustapa on aivan uskomattoman hieno. Saman reaktion aiheuttavat esimerkiksi eronneiden julkkismiesten julkiset kiitokset ex-kumppanista ja kaikesta yhdessä koetusta. Ja ihan kaikkien miesten kiitokset omille, sekä lasten äideille, teoin ja sanoin. Riippumatta parisuhdestatuksesta.


Kyky ilmaista ajatuksiaan ja tunteitaan, ylpeänä, muista välittämättä. Se on sellainen piirre miehessä, jota arvostan. Jos koskaan enää olisin parisuhteessa, niin se on jotain mitä haluaisin siinä olevan. Kommentti instagram-kuvassa, ällösöpösti kädestä kiinni maitohyllyllä, yhteiskuvia, hellittelynimiä, viimeinen hidas baarissa ja "Kattokaa mitä uskomatonta oon saanut"-asenne. Koska sitä haluaisin jollekkin olla, enkä yhtään vähempää. 

2 kommenttia:

  1. Voi Pinja, puit mun ajatukset sanoiksi! Lapseni isä muutti muutama viikko sitten pois ja nyt erityisesti tämä äitienpäivä yksin pienen lapsen kanssa sai aikaan samanlaisia mietteitä. Kiitos tästä tekstistä! Toivon todella, että jossain on olemassa oikeasti kuvaamasikaltaisia ihmisiä. Aurinkoa kevääseen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon tsemppiä sinnekkin, jossain vaiheessa kuulemma helpottaa. 💓 Mie toivon samaa.

      Poista

Haluaisitko sanoa jotakin?