Synnytyskertomus 2

"En mie pysty tähän! En haluu!" 

Huutoa, tärinää, paniikkia, käskyjä hengittää...Mutta ennen kun päästiin tähän asti, täytyy pohjustaa tarinaa loppuraskaudesta lähtien. 


Koko kesä, eli raskauden kolme viimeistä kuukautta, oli todella raskas niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ravasin noin kahden viikon välein ultrassa ennenaikaisten supistusten takia ja aina heinäkuun loppuun asti sanottiin vain, että pitää ottaa rauhassa. Elokuun alussa oli kesälomareissu omien sisarusteni, isäni ja esikoisen kanssa. Käveltiin huvipuistoissa paljon ja nukuttiin matkailuautossa. Supistukset olivat jollain lailla koko ajan mukana. Kun tulimme kotiin alkoi ulkopuolisen aiheuttama henkinen painajainen ja koko viime syksyn kestänyt pelko siitä mitä seuraavaksi tapahtuu. Yritin suojella lapsia, mutta se oli tehty mahdottomaksi ja olin täysin voimaton. Kipeät supistukset alkoivat elokuun loppupuolella ja sain lepokäskyn. Lupa oli olla pystyssä sen verran, että syön ja käyn vessassa. Yksin ,ja joskus nelivuotiaan kanssa kaksin, se ei tietenkään toimi niin mustavalkoisesti. Näin esikoista vain harvoin, stressasin, itkin, ikävöin ja pelkäsin.


Eräänä yönä elokuun lopulla supistukset alkoivat olla niin kipeitä, että lähdin sairaalaan, vaikka oltiin 70km päässä mummolassa. Sinne minua ei vienyt ihminen, jonka olisi kuulunut olla siinä. Kävelin sisään synnärille ja sain sairaalavaatteet. "Onko isä tulossa?" "Oon yksin." Jossain vaiheessa hoitaja tuli laittamaan käteeni tipan. Supistukset olivat loppuneet. Kun aine oli tippunut kutsuin hoitajan paikalle ja pyysin ottamaan tipan pois, sillä vihasin sitä. Hän kieltäytyi, jos pitää tiputtaa lisää. Purskahdin itkuun ja kerroin hoitajalle miten yksin olin, missä lapsen isä oli, kenen kanssa ja miten epätietoinen olin jopa synnytykseen liittyvistä asioista. Se yö oli yksi elämäni hirveimpiä ja kun aamulla sovin puhelimessa, että hän on ultrassa parin tunnin päästä, hän sanoi sen onnistuvan. Ultrassa (32+6) näkyi, että kohdunkaula oli pehmennyt ja auennut parin päivän takaisesta käynnistä. Poistuin sairaalasta osastohoidon uhka harteilla, yksin. 



*JOS HALUAT LUKEA VAIN SYNNYTYKSESTÄ, ALOITA TÄSTÄ*

Viimeisimmissä neuvoloissa ja  ultrissa, kun 35 raskausviikkoa oli tullut täyteen aloin olla aivan loppu. Mukaan olivat tulleet myös todella pahat liitoskivut ja synnytys oli ainoa asia mikä toisi lähemmäs sitä, etten olisi enää niin yksin. Neuvola ehdotti pyytämään käynnistystä ja seuraavassa ultrassa lääkäri nosti asian esille itse. Olin helpottunut, mutta myös pelkäsin käynnistystä. Toivoin vauvan ymmärtävän tulla itse ulos, kun oli minua sillä koko kesän pelotellut. Lopulta ultrassa 38+2 lääkäri totesi tilanteen näyttävän synnytyksen kannalta hyvältä ja pyöritteli vielä kalvoja. Päivä oli 27.9 keskiviikko ja tuo lääkäriaika iltapäivällä. Sain käynnistysajan perjantaiksi klo 9:00. Saisin hyvin todennäköisesti syyskuisen


Kun poistuin sairaalasta alkoivat supistukset heti. Epäsäännöllisinä ja eivät kovin kivuliainakaan. Kävelin läheiselle kaupalle lähteäkseni siskoni ja lapsen tulevan kummisedän kyytiin. Kävimme pikaisesti yhden kaverin luona ja lähdimme isäni työpaikalle tarkistamaan autosta jotain vikaa. Siellä hallilla sitten kiemurtelin ja lapseton seurueeni oli seurannut vähän kauhuissaan pari tuntia. Joskus siinä viiden aikaan sanoin sitten, että kyllä tää nyt alkaa synnytykseltä tuntua. Tuolta menin kotiin ja arvoin pitäisikö supistuksia lievittää vai vahvistaa. Päätin lähteä kävelylle etteivät supistukset vain loppuisi. Kuuntelin synnytyslistaa spotifysta ja pysähtelin välill hengittelemään, kun supistukset tulivat epäsäännöllisesti 2-10 minuutin välein ja kestivät 40-50sek. Kävin moikkaamassa esikoista isänsä luona ja samalla kerroin synnytyksen olevan käynnissä. Noin kilometrin matka tuolta kotiin oli yhtä tuskaa. Jäin valittamaan ääneen, yhteen puuhun nojaillen ja hetkeä myöhemmin huomasin tiensivussa auton, jonka sisällä istui nuori mies vähän hämmentynyt ilme kasvoillaan. 

Kun pääsin kotiin menin suihkuun ja yritin painella joitain akupisteitä. Ystäväni oli samaan aikaan viimeisillään, hänen laskettu aikansa oli itseasiassa jo mennyt, ja hänen käynnistysaikansa oli samaan aikaan kuin minun. Sain häneltä kyydin sairaalaan ja noin 23:00 kirjauduin synnärille. Olin ehkä vähän ajoissa, koska pelkäsin synnytyksen etenevän nopeasti ja kun olin yksin, en halunnut vahingossa synnyttää kotona. Olin perinteisen 3cm auki. Kätilöni oli oikein mukava ja synnäriä tiedotettu siitä, että olen tulossa yksin. Olin pakannut mukaan oman synnytysmekon, jonka puin ja istuin kiikkutuoliin käyrille. Juttelin kätilön kanssa vähän fiiliksistä ja mitä synnytykseltä toivon. Olin tehnyt listan ja tällä kertaa halusin käyttää ensisijaisesti lääkkeettömiä kivunlieivtyksiä. Esikoisen synnytyksestä negatiiviset fiilikset jäivät vain ilokaasusta, tipasta ja epiduraalista. Synnyttämässä ei ollut muita, joten pääsin aika nopeasti ammeeseen kuten toivoinkin. 

                     Miulla oli koko synnytyksen snäpit olevinaan tallennettuna, mut vaan tää jäi oikeesti.

Kätilö jätti minut ammeeseen yksin kuuntelemaan musiikkia. Vesi rentoutti, mutta jostain syystä olin vapissut kauttaaltaan koko synnytyksen eikä minun makuuni viileähkö vesi helpottanut asiaa. Supistukset alkoivat olla todella kipeitä ja paniikki hiipi takaraivosta. Viestitin Joonakselle että hänen pitäisi olla paikalla ja riitelimme viestitse hetken. Päädyttiin lopulta siihen, että tehdään tää yhdessä, kaikesta huolimatta. Heti tuon jälkeen nousin ammeesta ja palasin saliin. Sain tens-lätkät sekä selkään, että reisiin ja ne helpottivatkin hetken. Joonas tuli noin klo kahden tienoilla ja olin juuri pyytänyt kohdunkaulanpuudutteen. Gyne tutki 2:30 tilanteen, olin 6cm auki, ja pisti sitten kohdunkaulanpuudutteen. Tässä välissä kävelin jääkaapille ja yritin syödä, koska se oli ainoa hetki kun pystyin keskittymään muuhun kuin kipuun. Joonas kävi ulkona ja tapaamassa erästä. Kun hän tuli takaisin oli kipu taas yltynyt.

Reilun tunnin pysyi supistuskivut poissa ja vaikka pidin myös tensin koko ajan, niin pyysin uusimaan puudutteen. Olin edelleen saman kuusi senttiä auki, joten kätilö pyysi lupaa puhkaista kalvot. Olin varma, ettei puudute sen jälkeen auttaisi, mutta annoin luvan koska synnyttämäänhän sinne oli menty. Ensin puhkaistiin kalvot ja sitten laitettiin uudelleen puudute. Se ei, kuten arvelinkin, lähtenyt vaikuttamaan. Olin jo todella kipeä ja epäröin, josko sitten sen epiduraalin kuitenkin. 


Kätilö käski kokeilla vielä ilokaasua ja kokeilinkin pari supistusta. En pystynyt ajattelemaan selkeästi, mutta kipu ei hävinnyt, tuli vain sekava olo. Kätilö alkoi valmistella tippaa epiä varten, mutta juuri kun ojensin käteni tuli supistus. "Se ponnistuskipu tulee!" itkin ja menin aivan järkyttävään paniikkiin. Olin sillä hetkellä täysin kivunlievityksetön, joten paniikissa repäisin vain ilokaasumaskin takaisin. Kätilö teki sisätutkimuksen ja olin 10cm auki. Hengittäminen oli kaikkea muuta kuin hallittua ja huusin kivusta, vedin liikaa ilokaasua ja ihan väärissä väleissä happea. Tuli yksi supistus, jonka kätilö kehoitti ponnistamaan. Tuli seuraava ja kroppa ponnisti itsestään. Juuri kun kolmas supistus oli tulossa, kielsi kätilö ponnistamasta niin kovaa. Ehdin sanoa "En voi estää" ja tyttö sujahti kokonaan sängylle ilman, että kätilö ehti edes avustamaan. 


Hetkeä myöhemmin syntyivät jälkeiset ja laitettiin yksi tikki(?). Hän syntyi siis viikoin 38+3 28.9.2017 klo 5:23, synnytyksen kesto 10h 20min. Tuon viimeisen neljä senttiä aukesin siis tunnissa ja loppu tapahtui hyvin äkkiä ja vahingossa vain ilokaasun voimalla. Ponnistusvaiheen merkattu kesto on 6min. Toivuin synnytyksestä todella nopeasti ja jo osastolla olo oli lähes normaali, ei yhtään juuri synnytänyt. Itse synnyttämisestä jäi tuota lopun paniikkia lukuunottamatta hyvä fiilis. :)


Myöhemmin nimekseen Oodi Leona Harmonia saanut tyttö syntyi mitoin 3070g ja 47cm. 

8 kommenttia:

  1. Ihanaa että kirjoittelet taas ja niin söpö pikkuneiti! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Hän on kyllä mahtava💜

      Poista
  2. Lisäälisää ❤ oon niin oottanut että jotain kuuluisi ja nyt on alkanut tekstiä tulemaan. Kaikkea hyvää sinulle Pinja ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa saada tämmöstä palautetta, kiitos! 😍

      Poista
  3. Ihanat työt! Sitä kuitenkin mietin, että eikö vauvan saaminen yksin ollut oma valintasi. Käsittääkseni olitte eronneet kun tulit yllätysraskaaksi. Kyseessä kai oli yllätysraskaus? Ei kai juuri eronneet hanki tietoisesti lasta yhdessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tietenkään en tiedä kun vain mitä minulle on kerrottu ja mitä päiväkirjat kertovat kun en muista tuota aikaa.

      Mutta raskaus on ollut toki yllätys, tosin missään vaiheessa en ole ollut yksin tähän hommaan ryhtymässä. Päätös raskauden jatkamisesta ja lapsi oli ja on edelleen yhteinen, ihan niinkuin esikoinenkin.

      Poista
  4. Mukavaa, että kirjoitat taas. Ajattelin jo blogin olleen kuopattu, vaikka välillä oli käytävä tarkistamassa, että olisiko sittenkin uutta tekstiä ilmestynyt 🙂

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ajattelin niin itsekin kauan aikaa.

      Poista

Haluaisitko sanoa jotakin?