F44.0

Kysyin Instagram storiesin puolella mistä teitä kiinnostaisi lukea ensimmäisenä, sillä kun on näin kauan kirjoittamatta, niin tasavertaisia aiheita on itselle paljon. Huomattavasti eniten ääniä sai muistinmenetys, joten mennään suoraan minun alueelleni kirjoittamisessa; syvälle. 

Oli ihan tavallinen elokuun aamu ja perheen muut jäsenet lähtivät päivän velvollisuuksiin, kuulin puoliunessa ulko-oven käyvän. Jostain syystä olin pari tuntia myöhemmin lähellä ystäväni asuntoa muistamatta mitä oikeastaan tein siellä. Oli omituisen kylmä, eikä minulla ollut mukanani takkia tai muita henkilökohtaisia tavaroita. Oloni oli hieman sumuinen ja kävelin soittamaan kaverin summeria. Ei vastausta. Ehkä meidän piti tavata hänen työpaikallaan, joka sijaitsi samalla kadulla. Kävelin sisään liikkeeseen ja ystäväni olikin töissä. "Pitikö meijän nähä? Kävin siun summerii soittaa mut en ollu siellä niin aattelin jos oot täällä." Ystäväni vastasi epäröiden ettei meillä ollut mitään sovittuna ja hänen aiempi hymynsä vaihtui huoleen. "Pinja missä siun takki on? Ja kaikki tavarat? Mistä sie oot tulossa? Miks siulla on sormus sormessa?" ja paljon muita kysymyksiä joihin muistan vastanneeni etten tiedä. 


"Sie et nyt oo kyllä ihan kunnossa, ootko sie ottanu jotain?" "Soitetaanhan jollekkin, onko siun sisko kotona nyt?" Vastailin hämilläni kysymyksiin ja yritin sanoa, että kyllä Joonakselle voi soittaa töihin. Olin vihainen kun ystäväni ei tähän suostunut vaan soitti siskolleni. Tästä eteenpäin on hieman sumuista, ajoimme autolla hakemaan siskoni ja muistan sanoja raskaudesta, uudesta kodista, erosta, lääkäristä...Lähdimme päivystykseen johon ystäväni oli soittanut ja Joonas tuli perästämme. Juoksin itkien hänen syliinsä sairaalan aulassa lausuen sanat "Ne väittää ettei asuta enää kotona.". Seuraavien tuntien aikana minulle toisteltiin nykyhetken tosiasioita. Ero, muutto, raskauden ensimmäinen puolikas, kuukausia esikoisen elämästä...Olo oli epäuskoinen. Lääkärit ja hoitajat kyselivät kaikki samoja kysymyksiä.


Mikä kuukausi ja vuosi nyt on?

"Elokuu 2016"

Kuka on yhdysvaltojen presidentti?

"Barack Obama"

Mikä siun nimi on? 

"Pinja"

Otettiin kokeita ja fyysisesti kaikki näytti olevan hyvin. Läheiset kertoivat lääkäreille mitä tuona äitienpäivän jälkeisenä toukokuisena maanantaina oikeasti oli tapahtunut. Olin vienyt Ellen aamulla hoitoon ja ilmestynyt Joonaksen luo pyytämään kihlasormuksiani takaisin. Kaikki vaikutti normaalilta, olin kuulemma vain väsynyt. Jossain vaiheessa olin vain lähtenyt. Nyt jälkikäteen tiedän, että olin siis tuolloin ollut Joonaksen luona enkä menossa tapaamaan ystävääni. He vain asuivat lähekkäin. Sinne olin myös jättänyt takkini ja laukkuni lähtiessäni. 

Sairaalassa parhaana vaihtoehtona pidettiin sitä, että jään kriisiosastolle tutkimuksiin. Siellä vietin seuraavat kolme päivää ja tein erilaisia testejä, juttelin eri työntekijöille, näin läheisiäni, kävin magneettikuvissa ja rakenneultrassa. Koska tilanne oli niin erikoinen ja olin ymmärrettävästi hieman sekaisin sekä peloissani niin siirryin suljetulle tutkimusosastolle. Asiat tulivat päälle kuin hyökyaalto, mutta todentuivat vasta yksi kerrallaan. Ensimmäinen luonnolliselta tuntuva asia oli raskaus, vaikka totta kai se oli shokki. Tunsin vauvan liikkeet ja kolme päivää muistinmenetyksestä pääsin rakenneultraan jossa näin tuon pienen ihmisenalun. Ja rakastuin. Ihan niinkuin hänen sillä hetkellä niin isolta ja vieraalta tuntuvaan isosiskoonsakin aikanaan. 

Peilikuvaan ja vaatteisiinkin tottuminen vei aikaa

Ristiriita tunteideni kanssa oli ihan valtavaa. Tarvitsin tukea ja rakkautta enemmän kuin ikinä ennen, mutta se johon olin tukeutunut oli jossain todella kaukana. Minun mielessäni olin edellisenä yönä maannut hänen sylissään ja vaihtanut ennen unta tutut sanat "Ihana kun oot siinä" "Missäs muualla mie olisin". Hänen mielessään oli repiviä riitoja, katkeruutta, epäuskoa ja etäisyyttä. Eräänä päivänä sairaalassa olin halauksessa ja luonnostaan lipsautin ne sanat joilla pariskunnat tervehtivät ja hyvästelevät. Vastauksena oli korvissa humiseva hiljaisuus. Purskahdin itkuun ja kysyin "Mitä mie oon tehny meille?" ja se kysymys kaikui pitkälle kesään. 

Fyysistä syytä ei löytynyt ja lopulta muistiin erikoistunut psykologi kirjasi diagnoosin F44.0, Dissosiatiivinen muistinmenetys. Se selitettiin minulle niin, että todennäköisesti aivoni ovat lapsuudessa luoneet traumaattisen tapahtuman seurauksena mekanismin poistaa muistoja. Se on sitten liian kovan henkisen kuormituksen seurauksena kytkeytynyt päälle uudelleen ja poistanut muistot ajalta jota aivot eivät ole voineet käsitellä. Muistin joitain pieniä yksityiskohtia tuolta puuttuvalta kahdeksalta kuukaudelta ja yhden ystävän, jota minun ei "kuuluisi muistaa". Minulle kerrottiin että muisti voi palata pätkissä, kerralla tai ei ollenkaan. Tähän mennessä olen saanut yhden ainoan takauman. Joitain pieniä asioita ehkä muistan, mutta mistäs minä tietäisin miltä ajalta ne varsinaisesti ovat?

Lopulta olin sairaalassa yhteensä vajaan kaksi viikkoa, mutta jälkihoito jatkui tiiviisti kesän ajan. Osittain jatkuu edelleen. Arkielämään tuo tapahtuma ei ole vaikuttanut varsinaisesti enää pitkään aikaan, mutta siihen liittyy paljon käsittelettömiä asioita.

Koko juttu on niin laaja, etten oikein tiedä mitä kaikkea kirjoittaa. Ja joo se kuulostaa sellaselta mitä tapahtuu vaan elokuvissa. Siksi ajattelinkin, että on helpompaa jos kysytte tän postauksen alla jos on jotain mitä haluutte vielä tietää. 

2 kommenttia:

  1. Anonyymi9/3/18 22:26

    Hui.. Tsemppiä sinulle tulevaan😊 Mieleeni tuli kysymys, että milloin sait tietää uudesta raskaudesta? Oliko se tuolloin kun sinut vietiin sairaalaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Toki olin saanut tietää jo silloin helmikuussahelmikuussa, mutta muistinmenetyksen jälkeen siis? Ystäväni mainitsi vauvan jo työpaikallaan, mutta sisäistin asian vasta päivystyksessä kun lääkäritki kyselivät siitä. :)

      Poista

Haluaisitko sanoa jotakin?