Ensimmäinen sivu

Jossain kommenteissa kerroin, että olen kirjoittanut vähemmän nyt sillä olen joka päivä kirjoittanut muistiinpanoja kirjaa varten. Kyllä, kokonaista kirjaa. En vielä tiedä tuleeko siitä faktaa, fiktiota vai faktapohjaista fiktiota. Aloin kirjoittaa uudenvuoden yönä ja siitä saakka olen kirjoittanut jotain ylös joka päivä. Nämä ovat siis lyhyitä kuvaelmia, blogitekstin kaltaisia raakileita. Halusin kuitenkin tuoda tämän ensimmäisen tekstinpätkän tänne, koska se jatkaa hieman edellisen teemaa. En tiedä vielä mitä tästä tulee, mutta olen haaveillut asiasta niin pitkään että kirjoitan ainakin itselleni. 

"Sumuinen loppuvuosi tiivistyy tähän yhteen päivään ja vuorokaudenvaihdokseen. Istun lähes tyhjän asunnon keittiön lattialla avaamassa kapseleita. Jauhetta pöllyää lattialle, vaikka kuinka yritän saada sen osumaan purkkiin. Et tullut ennen kuin kello löi kaksitoista, et varmaan tule koko yönä. Sinulle ei enää merkitse se mikä minulle on tärkeää. Kuuntelen tallentamiasi soittolistoja ja itken kun näen sen toisen kaikkialla. En ole enää edes siellä, en ole enää missään. Lopulta kapselien loputtua kaadan jauheet lattialle ja piirrän. "Mie sydän sie" on jotain enää vain minulle. Hetken leikin jälleen ajatuksella siitä että kaikki tuo määrä lääkejauhetta vaikuttaisi kehossani. En edes tiedä kuolisiko siihen, luultavasti, tyhjensin lähes paketillisen lattialle. Tiedän kuitenkin etten voi vieläkään lähteä, minulla joku joka tarvitsee minua. Niinpä tyydyn vain kuvaamaan taideteokseni sinulle ja siivoamaan kaiken pois. 

Puhelimeni on täynnä ihmisten juhlintaa. Tämä on niitä päiviä kun kuulee sanottavan "kunhan ei tarvitse olla yksin". Minä olen yksin, ypöyksin. Minun valopilkkuni on muiden tärkeiden ihmisten kanssa muuton takia. Sinä olet luultavasti jossain muualla kuin sanot olevasi, kuten yleensä. Sanoit että saan tarvita sinua, mutta aina kun tarvitsisin olet jossain aivan toisaalla, enkä saa sinusta otetta edes kurottamalla. Yritin jälleen sanoa miten paljon sinua tarvitsen, mutta olen sinulle läpinäkyvä.

Eikö noiden rakettien pitäisi hiljetä keskiyöllä? Vasta nyt kellon lähestyessä kahta alkaa olla hiljaista, huomaan kun ajatuksilleni tulee liikaa tilaa. Olen olemassa vain kun sovin suunnitelmiisi, elämääsi en sopinutkaan. Hetkeksi virkistyn ja kuvittelen jopa pakkaavani kaiken mahdollisen. Silmäni ovat kuitenkin väsyneet itkettyään vähän väliä, eivätkä kylmävaloiset ruudut auta asiaa. Tämä olisi viimeinen yö kun saisin nukkua vieressäsi, niin olen itselleni luvannut. Siksi en voi nukahtaa, minun pitää vielä kerran odottaa sinua. "

5 kommenttia:

  1. Voi Pinja :'( <3 Kun joskus kirja on valmis, luen sen varmaan yhdeltä istumalta. Sun kirjoittama teksti on niin helppolukuista, mielenkiintoista ja mielikuvia maalaavaa. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla että on jo joku joka lukisi :) Kiitos Maria <3

      Poista
    2. Samaa mieltä <3

      Poista

Haluaisitko sanoa jotakin?