Arvet

Istuin uudella keltaisella pinnatuolillani ja selasin instagramia. Näin ihanan Demin jakaman #endthestigma kollaasin ja katsoin tagin taakse. Kosketin omia arpiani reisissä ja muistelin mistä ne ovat saaneet alkunsa. Otin kuvan, päätin kirjoittaa. Oli liikaa pienelle sekaisin olevalle päälle kestää. 

Joskus 13-vuotiaana ajattelin etten koskaan ikinä, huomionhakua. Olin luultavasti jollain tasolla masentunut jo silloin. Hyväksikäyttö, esikoisen kovat paineet kotona, koulukiusaaminen, silloin tiedostamaton erityisherkkyys...No sanotaanko että ainekset olivat olemassa. Mutta joka tapauksessa ajattelin että tuollaista minä en koskaan. Emojutut olivat kovassa huudossa, viiltely oli muodissa. Siitä neljä vuotta eteenpäin olin silloisen tuoreen ex-poikaystävän kanssa bileissä eräässä metsästysmajassa. Olin huitaissut yli puoli pulloa kirkasta ja tuli riitaa. Yöllä kun juhlat olivat hiipuneet istuin yksin keittiön kylmällä lattialla ja käytin ihan liian tylsää likaista veistä. Käsivarteen, koska niinhän olin kaikkien nähnyt tekevän. Ja se tuntui kuin olisin heilauttanut taikasauvaa, kipu siirtyi mielestäni käteeni. Ja fyysinen kipu oli sata kertaa helpompaa kestää. Viiltely ei todellakaan ollut enää muodissa. 

Peitin haavani siihen aikaan mahdollisimman hyvin, en todellakaan halunnut kenenkään tietävän. Tylsät keittiöveitset sattuivat, mutta eivät jättäneet arpia pitkäksi aikaa. Laskelmoitua, en halunnut huomiota vaan siirtää kipua. Tein sitä vain muutamia kertoja ja joka kerta päätin ettei seuraavaa tule. Jossain vaiheessa kaiken keskellä elämääni tuli joku joka tuntui välittävän. Ja silloin lopetin. 

Seuraavan kahden vuoden aikana asia kävi mielessäni silloin tällöin. Vanhat tavat ja niin edelleen. Mutta jokaisessa aallokossa jossa yritin räpiköidä, minulla oli lopulta kallio josta pitää kiinni. Vaikka kaikki muu saattoi olla sekaisin niin pysyin aina joten kuten pinnalla, koska pidin kiinni. Veitset pysyivät laatikoissa. 

Sitten tuli syksy 2015 ja masennus räjähti jälleen käsiini. Roikuin kaksin käsin kalliossani, enkä laskenut irti edes tyynellä. Kevät ja kesä olivat rauhallisemmat, luulisin. Mutta jossain vaiheessa aloin epäillä oliko koko merta edes olemassa. Olin sekaisin siitä mikä oli todellista ja mikä vain tunne tai ajatus. Kallioni oli muuttunut liukkaaksi ja pieneksi, menetin otettani. Jossain vaiheessa kun vuosi kääntyi jälleen syksympään kuorin partaterän ja viilsin ensin kerran molempiin käsiin. Sitten reisiin muutaman kerran, kädet olivat liian näkösällä. En pystynyt salaamaan sitä, pidinhän edelleen kallion niin lähellä kuin vain suinkin voin. Sillä kertaa halusin vain tietää mikä oli todellista. Fyysinen kipu oli. 

Jälleen kerran lupasin ettei enää, tällä kertaa en vain itselleni. Istuin hänen sylissään ja itkin. Itkin kaiken viimeisten kuukausien ajalta, sanoin että en saa hänestä enää otetta. Hän lupasi että kaikki mitä tulee kestetään yhdessä, en saisi luovuttaa. Että hän olisi siinä tulisi ihan mitä tahansa. Hetken minä uskoin, että olisin jonkun arvoinen. Tuli kuitenkin toinen kerta, koska heikko minä ja sumuinen pää. Tunsin että jokin oli pielessä. Olin hukkumassa.

Sitten putosin kovaa, suorastaan syöksyin aaltoihin pää edellä. Ne olivat isompia kuin koskaan ennen. Ne heittelivät minua monta päivää, enkä löytänyt kalliota enää. En vaikka kuinka kurkotin. Hän oli luovuttanut minun suhteeni, hänkin. Minua ei voi rakastaa, koska minä pelkään. Pelkään, että jos annan itsestäni kaiken, minut jätetään jälleen yksin. Kun en edes itse halua huolehtia itsestäni, olen liian vaikea. Haluan että minulla on aina joku josta huolehtia, etten joudu hoivaamaan itseäni. Välittämään itsestäni. Yskin suolavettä keuhkoistani ja viimeisillä voimillani huusin häntä. Kipu ei siirtynyt enää, se tuntui vain erilaisena joka puolella. Se syleili minua aivan kuten aallokkokin oli jo päiviä tehnyt. Se oli liian suuri ja pyyhkäisi ylitseni. Hän ei ollut vierelläni, vaikka lupasi. Ja reiteni vuosivat verta syvemmältä kuin koskaan ennen. Ne arvet, ne jäivät. 

Odotin ensin pari viikkoa että ne häviäisivät. Nyt olen odottanut pari kuukautta. Ne eivät ole vielä kadonneet. Olen peitellyt niitä, mutta jossain vaiheessa älysin että tällä kertaa olin viiltänyt liian syvään. Nyt ne ovat siinä muistuttamassa joka päivä siitä, että seilaan avomerellä. 

Halusin jakaa tämän, koska monet sanovat asioita ajattelematta sen tarkemmin mikä on jonkun tarina. Monet eivät edes tiedä, että jollakulla läheisellä on tarina. Olen jo aiemminkin ollut omalta osaltani mukana poistamassa stigmaa mielenterveysongelmista. Minulla on papereissa traumaperäinen stressihäiriö, krooninen masennus ja dissosisaatiohäiriö. Ainakin. Mutta noita aika tuoreita arpia jaloissani minä eniten häpeän, koen että niillä minä leimaudun. Ja typerää itsensä satuttaminen on, todella. Tällä kertaa lupaan viimeisen kerran, tällä kertaa sen takia joka merkitsee eniten. Joten tässä ne nyt ovat, kaikkien nähtäväksi. 

Ja huomenna soitan jälleen kerran itselleni aikaa keskusteluapuun ja tällä kertaa aion päästä psykoterapiaan asti. Aion päästä irti tästä kierteestä. 




16 kommenttia:

  1. Tuhat sydäntä ja tsemppiä! Mä oikeasti ihailen sua ja sun asennetta päättää selviytyä vastoinkäymisistä huolimatta, miten rohkeasti puhut näistä jutuista ja miten kauniisti kirjoitat. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miulla ei oikein oo ikinä ollu mitään muuta vaihtoehtoa kun selviytyä. Jotenkin. Ja nyt tuntuu että riittää kaikki pärjäämisen esittäminen, kun en vaan jaksa enää. Oon koko elämäni pärjänny aina vaan ja tää on se mitä siitä tulee. Joten ehkä nyt on se hetki kun annan itelleni luvan olla heikko.

      Kiitos Maria. <3

      Poista
  2. <3 sä olet todella vahva

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En oo tästä ite kovin varma, koen ehkä ennemminkin päinvastoin. Mutta kiitos. <3

      Poista
  3. Sä olet ihan mieletön persoona ja vahva ❤️Tsemppiä

    VastaaPoista
  4. Hei. Tiedän sinut ala-asteelta lähtien ja on ollut mielenkiintoista lukea blogia. Nyt aihe koski niin läheltä omaa elämääni, niin haluan jakaa oman tarinan lyhykäisyydessään sinulle.
    Mulla on ollut rankka lapsuus myös ja nuoruusiällä aloitin poistamaan pahan olon viiltelemällä. Juurikin niin miten sanoit, tylsillä veitsillä ettei tule kunnon jälkiä. Kunhan tarpeeksi sattui, se oli tärkeintä. Sitä kesti satunnaisesti viitisen vuotta kunnes tänä syksynä romahdin. Vedin syvemmät haavat, jotka ei ole vieläkään neljän kuukauden jälkeen lähtenyt. Jouduin sairaala jaksolle. Siellä todettiin keskivaikeamasennus ja sain apua. Onneksi nyt on toivottavasti parempaan päin. Haluan sanoa siulle hirmusesti tsemppiä! Paranemisprosessi on tosi hidas ja vaikea, mutta se on onnellisen elämän edellytys. Voimia ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, tää on aina yhtä kuumottavaa kun tutut kommentoi mutta en ite tiiä kuka.

      Onneksi sait apua! Ja toivotaan että saat siitä mahdollisimman suuren hyödyn irti. Minä itse olen koko ajan käyttänyt kaikkia tukitoimia ja apuja, mutta jostain syystä en ole koskaan päässyt tarpeeksi pitkälle. Kun aina vaan pärjään ja pärjään, pärjään ammattilaistenkin silmissä. Niin hyvin sitä osaa asiat piilottaa. Kovasti sinullekkin tsemppiä <3

      Poista
  5. Moi Pinja! Olen seuraillut blogejasi alusta saakka, ensin siksi että tiesin kuka olet, ja myöhemmin ihan vain hyvien tekstien vuoksi. Edellisen kommentoijan rohkaisemana uskaltaudun lopulta itsekin kirjoittamaan.

    Pidän ihan suunnattomasti tavastasi kirjoittaa vaikeistakin asioista avoimesti, ilman minkäänlaista kaunistelua. Se voi olla haavoittavaa, siksi kaikki eivät uskalla. Kiitos, että siulla on rohkeutta! Varsinkin mielenterveyttä käsittelevät tekstisi ovat olleet miulle tärkeitä. Olen sairastanut nyt kaksi ja puoli vuotta vaikeaa/keskivaikeaa masennusta ja ihan viime aikoina mukaan on valitettavasti tullut myös itsetuhoisuus. Viiltelyn sijaan olen itse pelleillyt lääkkeillä, mutta silti tämä teksti osui johonkin todella syvälle.

    Itsekin perheeni vanhimpana lapsena ja muutenkin elämässään aina pärjänneenä minun on sairaanakin ollut vaikeaa olla heikko, hoidettava. Niin ikään olen ollut avun piirissä kauan ilman että hoitohenkilökunta on todella tajunnut tilani huonoutta. Omalle kohdalleni on kuitenkin osunut muutama ihana lääkäri/psykologi, jotka ovat tiukoilla kysymyksillä ja ihmistuntemuksella onnistuneet nähdä kuoreni taakse, ja siksi miulla on nyt esimerkiksi lähete psykoterapiaan.

    Toivon todella koko sydämestäni, että saat Pinja tarvitsemaasi apua! Ihan sinne psykoterapiaan saakka. Että kohdallesi osuisi oikeita henkilöitä, jotka ymmärtäisivät vahvan rooliin tottuneita, mutta haavoittuneita, ihmisiä. Ja sinulle tarvittaessa rohkeutta ja voimaa sanoa itse, että en ole sitä miltä näytän. Olet täällä blogissa niin rohkea, että uskon sinun pystyvän siihen myös apua haettaessa. Olet ihana, superihana. Kaikkea hyvää sinulle ja koko perheellesi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No teitähän satelee, kääks.

      Kiitos paljon, miulle kirjottaminen on aina ollut jonkinlainen terapiamuoto. Jos en kirjota täysin totta niin en saa purettua kaikkea.

      Miulle on kaks kertaa annettu suositus psykoterapiaan, mutta molemmilla kerroilla oli jotain esteitä. Raha, koin etten pystyisi, en osannut ajatella tarpeeksi pitkälle...Onhan noita.

      Paljon tsemppiä sinullekkin ja kiitos ihanasta viestistä. <3

      Poista
  6. Meni kylmät väreet koska tiedän miltä tuntuu keikkua siinä reunalla ja miettiä satutanko itseäni vai en. Tiedän sen tukahduttavan kivun sisällä jolle haluaisi vain hetken helpotusta ja siinä vaiheessa kädet täristen miettii mihin lyön että kipu siirtyy..

    Mielettömän paljon voimia sinulle ja toivottavasti saat parasta mahdollista tukea ja apua tilanteeseesi. Olet vahva nainen kaikesta huolimatta ja sinä selviät varmasti mistä vaan. Aurinkoa päiviisi <3

    VastaaPoista
  7. Hienp teksti toivottavasti jaksat <3

    VastaaPoista
  8. Paljon voimia, tiedän miten tuo paha asia koukuttaa. <3

    Mä voisin jakaa oman tarinani tiivistettynä. Olin jotain 11-vuotias, kun ensimmäisen kerran mulla tuli itsetuhoisia ajatuksia, ja toivoin kuolevani. Olin pieni lapsi, jonka ei pitänyt moisesta edes tietää!! Aloitin pikkuhiljaa viiltelemään, juurikin noin kevyesti, ympäri kehoa. Alkuun ranteisiin, myöhemmin piiloon. 14-vuotiaana henkinen tuskani kaksinkertaistui, minäkin keksin partaterän. Sillä ei todellakaan saanut kaunista jälkeä aikaan, siitä minulla on kädessä muutama sentin paksuinen, muutaman sentin pitunen haava muistuttamassa. Aivan oksettavia jälkiä, olisivat vaatineet varmasti tikkausta, mutta minäkään en halunnut KENENKÄÄN tietävän viiltelystä ja pahasta olosta. Minä en ikinä ollut tarpeeksi vahva hakemaan apua, vaikka vuosia kärsin pääni sisällä kertomatta kenellekkään. Saatoin parhaimmillaan olla kuukauden viiltelemättä ja aina ratketsin.

    17-vuotiaana viilsin viimeiset arpeni, yhdet pahimmista. Pian tämän jälkeen huomasin odottavani esikoistani, tämä sai minut lopettamaan. Enhän voinut satuttaa itseäni, ja samalla sitä pientä ihmettä sisälläni. Nyt olen ollut melkein kaksi vuotta täysin erossa. En voi kieltää, etteikö viiltely kävisi jokaisena rankkana hetkenä mielessä. Olen onneksi ollut tarpeeksi vahva pysymään erossa, kiitos lapseni. Edelleen kamppailen noita pahoja ajatuksia vastaan, toivoen etten koskaan enää sorru. Jos näin käy, toivon olevani tarpeeksi vahva hakemaan apua. Tai että joku hakisi sitä puolestani.

    Voimia meille kaikille tämän asian kanssa kamppailuun. <3 aivan naurettavan tyhmää tämä on, sen tiedän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hurjaa mistä olet joutunut yksin selviämään! Lapset on jotain sellaista mikä pitää onneksi pinnalla. Raskaus- ja vauva-aikaan minulla ei ollut edes näitä ajatuksia, olin todella onnellinen silloin.

      Toivotan sinulle kovasti voimia ja suosittelen hakemaan apua jos sitä joskus tarvitset.Tai vaikka jo nyt kun on helpompaa, käsitelläksesi noita vanhoja asioita.Se on nykyään tehty aika helpoksi.<3

      Ja kiitos kun kommentoit. Tätä halusin juuri tuoda esiin ettei ne aina ole teinejä jotka on itsetuhoisia. Ne voi olla lapsia,työssäkäyviä aikuisia, perheellisiä... Voimia tosiaan kaikille. <3

      Poista

Haluaisitko sanoa jotakin?