Raskauden ensimmäinen kolmannes

Maanantaina alkoi raskausviikko 16. Keskiraskauden eesteisyydestä ei ole tietoakaan, mutta miten nopeasti voi aika kulua? Ajattelin tulla kertomaan vähän mitä alkuraskauden aikana tapahtui ja miten ollaan voitu. Ultrassahan olen käynyt nyt kolmesti ja neuvolassa kahdesti. 

Oireistoni on ollut tällä kertaa aika mitätön. Pahoinvointia on ollut viikolta kuusi saakka ja on edelleen jos ruokavälit venähtävät. Oksentamaan en ole joutunut kuin ehkä viitisen kertaa. Pidän jatkuvasti pahoinvointirannekkeita ja koen, että ne auttavat. Saa nähdä milloin uskallan ottaa ne kokonaan pois. Pahoinvoinnin lisäksi vanhoja tuttuja ovat akne ja liitoskivut. Molempia osasin tosin odottaa. Suurimmaksi osaksi en siis edes muista olevani raskaana! 


Aluksi maha ei tuntunut edes turpoavan, mikä tuntui oudolta kun Ellen aikaan sain ensimmäisen raskausarvenkin jo rv6. Lopulta turvotukset alkoivat noin raskausviikolla kymmenen ja nyt verrokkikuvissa maha näyttää yhtä isolta kun Ellen aikaan samoilla viikoilla. Painoa tosin tällä kertaa on tullut vain noin 1,5kg, mistä olen aika ylpeä kun sitä alunperinkin on ihan tarpeeksi. Ellestä tähän mennessä oli tullut varmasti jo ainakin +5kg.


Ultrissa kaikki on ollut hyvin, samoin neuvoloissa. Voin siis oikeastaan aika mallikkaasti. Olen tuntenut liikkeitäkin jo muutaman viikon ja se rauhoittaa mieltä. Ja vaikka voisi kuvitella, että henkisesti tämä olisi sitten paljon raskaampi juttu niin ei se oikeastaan ole ollut. Harva asia joka mielessä pyörii liittyy raskauteen, vaikka totta kai se nostaa pintaan joitain uusiakin asioita. Aloitin kolme viikkoa sitten neuvolan kautta käynnit myös psykologisella sairaanhoitajalla, joka on ihana tyyppi. 


Sukupuoli on minulle tällä kertaa täysi kysymysmerkki. Vaihtelen ajatusten välillä päivästä riippuen ja odotan innolla rakenneultraa toukokuun lopussa. Ellestä minulle oli alusta saakka selvää, että hän on tyttö. Joten nyt olen ollut vähän ehkä jopa hukassa sen kanssa kun vahvaa oloa kummastakaan sukupuolesta ei ole tullut. Olen ultrassa siis kummasta tahansa varmasti innoissani ja yllättynyt. 

Ylempi on Ellen nt-ultra kuva ja alempi Nöttiksen

Viikonloppuna lähden ystävän kanssa lapsimessuille ja mennään yöksi hotelliin. Oon odottanut tätä reissua jo pitkään ja on ihanaa päästä hetkeksi pois Joensuusta. Ja ottaa etäisyyttä asioihin täällä. Tiedän, että jätin monia kysymyksiä avoimiksi tässä ja tiedän että moni haluaisi niihin vastauksia. Tällä hetkellä minä olen vain se jolla on todella vähän vastauksia ja paljon kysymyksiä. Jos näette lapsimessuilla niin tulkaa ihmeessä nykimään hihasta! Ihanaa alkavaa kevättä kaikille. 



Vauva 2017

"Oispa kamalaa jos oisitki raskaana! Mieti!" "No älä, vois aamulla soittaa et täs kävi nyt klassisesti et tää ei ookaa krapulaa. Luojan kiitos ei ois kun yks isävaihtoehto!" 

Ja paljon alkoholin siivittämää naurua päälle. Näin kutakuinkin meni keskustelu kaverin kanssa kuukausi sitten kun muistin puolivälissä iltaa, että piti varmistaa raskaudettomuus. "No testaan sitten myöhemmin viikonloppuna, ei se kuitenkaan oo mahollista." 

Ja niinhän sitten kävin muutaman päivää kestäneen rintojen arkuuden perusteella ostamassa raskaustestejä. Niitä joita edelliskesän ja -syksyn olin kovin toiveikkaana tehnyt. Tottumuksesta jätin testin lavuaarin reunalle palatakseni heittämään sen pois hetken kuluttua. Kuitenkin käteni pysähtyi ennen roskista kun näin parillisen määrän viivoja. "Mitä v*ttua!" Aloin paniikissa itkeä ja kävellä asuntoa ympäri niinkuin viivat häviäisivät tällä tavalla. Eivät hävinneet. Laitoin paniikissa viestiä kaverille ja siskolle. Pitää kertoa Joonakselle, aivan. Vielä suurempi paniikki. 

Vähän ajan kuluttua itku laantui, ehkä vähän paniikki myös. Ja siinä hetkessä me päätettiin, että me pystytään tähän. Oliko tämä vahinko? Ei. Me ollaan aikuisia ja tiedetään miten lapset saa alkunsa. Oliko tämä suunniteltua? Ei. Me myös naiivisti kuviteltiin kaiken sen yrittämisen jälkeen, että ei pystytä lisääntymään keskenämme. Halutaanko me tätä? Kyllä. Me molemmat ollaan tässä mukana kaikella sillä samalla rakkaudella vauvaa kohtaan kuin oltaisiin oltu vuosi sitten. 

Jo ennen uusimpia anonyymikommentteja tiesin, että ihmiset puhuu kun julkistettiin asia eilen. Oon kotosin paikasta jossa ihmiset vois merkata juoruilun CV:hen. Osa saattaa jopa olla oikeasti huolissaan. Ja olisin kirjoittanut tämän tekstin jos eilen, jos olisin ehtinyt. 

Suurimpaan osaan asioista, jotka ihmiset haluaa tietää, en vielä itsekään tiedä vastausta. Mutta jos teillä on jotain kysyttävää niin kyllä te voitte kysyä ihan omien nimimerkkienne takaa muualla somessa, ettekä piiloutua anonyymiyden taakse ja tuoda asiaa blogiin jossa sitä ei vielä oltu edes käsitelty millään tavalla.

En vielä tiedä missä tulen asumaan, kenen kanssa, miten jaksan...Ja olkaa onnellisia, että ne on asioita joista teidän ei tarvitse huolehtia ja miettiä. Asiat jotka sen sijaan tiedän ovat ne jotka merkitsevät. Tää on iloinen asia, läheiset on onnellisia ja meidän tukena. Neuvolassa tiedetään täysin millainen tilanne meillä on ja kuten aina ennenkin otan kaiken avun vastaan mitä saan. Ellestä tulee huikee isosisko. Tiedän, että jotenkin me selvitään ihan niinkun aina ennenkin.  Rakastan miun perhettä ja teen mitä tahansa sen eteen.

Joten sanokaa mitä vaan, mutta aion kaiken tämän pahoinvoinninkin uhalla nauttia tästä raskaudesta. Me aiotaan olla onnellisia tästä. 



Miten tälläisen otsikoi?

Monta tuntia ajatusten pyörittelyä yötä päivää. Hieman vähemmän keskustelua, sanoja ja sopimuksia. Pyykkivuorta isompi kasa huolta, syyllisyyttä ja luopumisen tuskaa. Entistä enemmän epävarmuutta, itkua ja paniikkikohtauksia. Päivän viimeisten auringonsäteiden verran valoa, helpotusta ja toivoa. Pikkuhiljaa kasvavaa hyväksyntää ja askeleita kauemmas ja kauemmas. 

Tiedättekö miltä tuntuu kun pelkää jatkuvasti kuinka kauan pysyy kasassa? Kun kaikki tunteet tulevat eri tavalla kuin ennen, kuin hyökyaaltoina jotka tekevät tilaa seuraavalle? Kun yksi asia merkitsee enemmän kuin mikään muu ja tekisit ihan mitä vain sen eteen? Jopa sen mikä eniten sattuu.

Kuukauden olen pyristellyt kuin pikkulintu pakkasta vastaan. Olen suorittanut, hymyillyt ja romahtanut. Joka ikinen päivä. Lopulta teimme päätöksen siitä, että tytön tapaamis- ja asumisasiat menevät uusiksi. Ja tänään minä pakkasin hänen tärkeimpiä asioitaan pieneen matkalaukkuun, että hän tuntisi olevansa kotona siellä mikä tähän mennessä on ollut kakkoskoti. Isän kanssa. 

Kun pohdin tätä asiaa koin koko ajan syyllisyyttä. Kääntelin asiaa päässäni kaikin mahdollisin tavoin tietäen, että lapseni paras tällä hetkellä ei ole minun luonani. Yritin miettiä kaikkia vaihtoehtoja. Lopulta varovaisesti toivoen, että teemme oikean ratkaisun, luovuin suurimmaksi osaksi ajasta lapseni elämässä. Väliaikaisesti, mutta tietämättä miten pitkä se aika oikeastaan tulisi olemaan. Yrittäen sopeutua ikävöimään tuota pientä ihmistä, jonka olen tähän saakka suukottanut uneen lähes jokainen ilta hänen kolmevuotisen elämänsä aikana. 

Ja se syyllisyys seuraa minua luultavasti kauan. Tästä eteenpäin kuljen siis kohti sitä, että jaksaisin taas kannatella sekä itseni, että tyttäreni. Tällä hetkellä pystyn vain yhteen kerrallaan. Jos minusta tekee huonon äidin se, että tiedän mikä on lapselleni parempi vaihtoehto ja toimin sen mukaan niin sitten olen sitä kunnialla. Jos minusta tekee huonon äidin se, että annan lapseni isän olla isä huolimatta siitä miten asiat loppuivat niin sitten olen. Se etten laittanut vihaa ja katkeruutta tyttäreni edelle on, uskokaa pois, paljon vaadittu. Olisin voinut antaa sen mennä niinkin. Koska emme pystyneet antamaan hänelle ehjää perhettä, on meidän pystyttävä edes toiseksi parhaaseen. Hän ansaitsee molemmat vanhempansa, terveinä ja kykenevinä huolehtimaan hänestä. Ja niin se tulee olemaan. 

Ja koska Profeetat iski biisinsä teksteillä vahingossa sellaseen saumaan, että tein tästä voimabiisin itselleni niin pakko lainata sitä vielä tähän. 


"Niin on ollut ja niin on aina oleva, mä seison omieni puolella
vaik riidat meinais repii kaiken.
Niin on ollut ja niin on aina oleva, mä seison omieni puolella
Käännän selän, vaan selkää vasten."


Positiiviset

Tänään on ollut jotenkin aika raskas päivä, joten jos listaan päivän positiiviset asiat ja toivon että huomisesta tulee sitten parempi?

Sain hammaslääkärissä kehuja "Ihanan stabiilista purennasta" ja kuulemma muutenkin hyvät hampaat. Mikä oli miellyttävää, sillä odotin saarnaa kun kaksi paikattavaa reikää kuitenkin löytyi. 

Olin liikenteessä kävellen, aurinko paistoi ja oli muutenkin hyvä sää. 

Kävin kampaajalla ja sain uuden ihanan mallin hiuksiini. Ja jälleen kehuja hiusteni runsaudesta, joka on myös aina mukavaa.

Pienten vastoinkäymisten jälkeen käsin tiskaamisen aika on vihdoin ohi ja meillä on tiskikone! Ja se toimii!

Käytiin katsomassa ja sylittelemässä (ja ehkä vähän nuuskimassa) Ellen pikkuisinta pikkuserkkua ja se oli edelleen ihan mahdottoman söpö. Ja oisin voinut ottaa sen kotiin.

Miun lempisorbettia, Pappagallon sitruunaa, oli tullut taas Prismaan ja sijoitin siihen puolikkaan kympin. 

Kun tulin kotiin niin joku komea nuori mies jutteli miulle pihalla. (Toki jos tää ois elokuva niin se ois myös kantanut miun ostokset ja ois päädytty toistemme syliin ruokapöydälle. Jos miulla siis olisi ruokapöytä.)

Yks miun ihan parhaimmista ystävistä saapui tänään maakuntaan, joten sehän on jo periaatteessa täällä! Ollaan nähty viimeks kuukausi sitten, mikä tosin meidän mittapuulla on jopa lyhyt aika. Ihanaa silti. 

Saan mennä nukkumaan miun omiin Tom of Finland-lakanoihin parin The Affair-jakson ja sorbetin jälkeen. Ja nukkua aamulla pitkään. 


Ensimmäinen sivu

Jossain kommenteissa kerroin, että olen kirjoittanut vähemmän nyt sillä olen joka päivä kirjoittanut muistiinpanoja kirjaa varten. Kyllä, kokonaista kirjaa. En vielä tiedä tuleeko siitä faktaa, fiktiota vai faktapohjaista fiktiota. Aloin kirjoittaa uudenvuoden yönä ja siitä saakka olen kirjoittanut jotain ylös joka päivä. Nämä ovat siis lyhyitä kuvaelmia, blogitekstin kaltaisia raakileita. Halusin kuitenkin tuoda tämän ensimmäisen tekstinpätkän tänne, koska se jatkaa hieman edellisen teemaa. En tiedä vielä mitä tästä tulee, mutta olen haaveillut asiasta niin pitkään että kirjoitan ainakin itselleni. 

"Sumuinen loppuvuosi tiivistyy tähän yhteen päivään ja vuorokaudenvaihdokseen. Istun lähes tyhjän asunnon keittiön lattialla avaamassa kapseleita. Jauhetta pöllyää lattialle, vaikka kuinka yritän saada sen osumaan purkkiin. Et tullut ennen kuin kello löi kaksitoista, et varmaan tule koko yönä. Sinulle ei enää merkitse se mikä minulle on tärkeää. Kuuntelen tallentamiasi soittolistoja ja itken kun näen sen toisen kaikkialla. En ole enää edes siellä, en ole enää missään. Lopulta kapselien loputtua kaadan jauheet lattialle ja piirrän. "Mie sydän sie" on jotain enää vain minulle. Hetken leikin jälleen ajatuksella siitä että kaikki tuo määrä lääkejauhetta vaikuttaisi kehossani. En edes tiedä kuolisiko siihen, luultavasti, tyhjensin lähes paketillisen lattialle. Tiedän kuitenkin etten voi vieläkään lähteä, minulla joku joka tarvitsee minua. Niinpä tyydyn vain kuvaamaan taideteokseni sinulle ja siivoamaan kaiken pois. 

Puhelimeni on täynnä ihmisten juhlintaa. Tämä on niitä päiviä kun kuulee sanottavan "kunhan ei tarvitse olla yksin". Minä olen yksin, ypöyksin. Minun valopilkkuni on muiden tärkeiden ihmisten kanssa muuton takia. Sinä olet luultavasti jossain muualla kuin sanot olevasi, kuten yleensä. Sanoit että saan tarvita sinua, mutta aina kun tarvitsisin olet jossain aivan toisaalla, enkä saa sinusta otetta edes kurottamalla. Yritin jälleen sanoa miten paljon sinua tarvitsen, mutta olen sinulle läpinäkyvä.

Eikö noiden rakettien pitäisi hiljetä keskiyöllä? Vasta nyt kellon lähestyessä kahta alkaa olla hiljaista, huomaan kun ajatuksilleni tulee liikaa tilaa. Olen olemassa vain kun sovin suunnitelmiisi, elämääsi en sopinutkaan. Hetkeksi virkistyn ja kuvittelen jopa pakkaavani kaiken mahdollisen. Silmäni ovat kuitenkin väsyneet itkettyään vähän väliä, eivätkä kylmävaloiset ruudut auta asiaa. Tämä olisi viimeinen yö kun saisin nukkua vieressäsi, niin olen itselleni luvannut. Siksi en voi nukahtaa, minun pitää vielä kerran odottaa sinua. "

Arvet

Istuin uudella keltaisella pinnatuolillani ja selasin instagramia. Näin ihanan Demin jakaman #endthestigma kollaasin ja katsoin tagin taakse. Kosketin omia arpiani reisissä ja muistelin mistä ne ovat saaneet alkunsa. Otin kuvan, päätin kirjoittaa. Oli liikaa pienelle sekaisin olevalle päälle kestää. 

Joskus 13-vuotiaana ajattelin etten koskaan ikinä, huomionhakua. Olin luultavasti jollain tasolla masentunut jo silloin. Hyväksikäyttö, esikoisen kovat paineet kotona, koulukiusaaminen, silloin tiedostamaton erityisherkkyys...No sanotaanko että ainekset olivat olemassa. Mutta joka tapauksessa ajattelin että tuollaista minä en koskaan. Emojutut olivat kovassa huudossa, viiltely oli muodissa. Siitä neljä vuotta eteenpäin olin silloisen tuoreen ex-poikaystävän kanssa bileissä eräässä metsästysmajassa. Olin huitaissut yli puoli pulloa kirkasta ja tuli riitaa. Yöllä kun juhlat olivat hiipuneet istuin yksin keittiön kylmällä lattialla ja käytin ihan liian tylsää likaista veistä. Käsivarteen, koska niinhän olin kaikkien nähnyt tekevän. Ja se tuntui kuin olisin heilauttanut taikasauvaa, kipu siirtyi mielestäni käteeni. Ja fyysinen kipu oli sata kertaa helpompaa kestää. Viiltely ei todellakaan ollut enää muodissa. 

Peitin haavani siihen aikaan mahdollisimman hyvin, en todellakaan halunnut kenenkään tietävän. Tylsät keittiöveitset sattuivat, mutta eivät jättäneet arpia pitkäksi aikaa. Laskelmoitua, en halunnut huomiota vaan siirtää kipua. Tein sitä vain muutamia kertoja ja joka kerta päätin ettei seuraavaa tule. Jossain vaiheessa kaiken keskellä elämääni tuli joku joka tuntui välittävän. Ja silloin lopetin. 

Seuraavan kahden vuoden aikana asia kävi mielessäni silloin tällöin. Vanhat tavat ja niin edelleen. Mutta jokaisessa aallokossa jossa yritin räpiköidä, minulla oli lopulta kallio josta pitää kiinni. Vaikka kaikki muu saattoi olla sekaisin niin pysyin aina joten kuten pinnalla, koska pidin kiinni. Veitset pysyivät laatikoissa. 

Sitten tuli syksy 2015 ja masennus räjähti jälleen käsiini. Roikuin kaksin käsin kalliossani, enkä laskenut irti edes tyynellä. Kevät ja kesä olivat rauhallisemmat, luulisin. Mutta jossain vaiheessa aloin epäillä oliko koko merta edes olemassa. Olin sekaisin siitä mikä oli todellista ja mikä vain tunne tai ajatus. Kallioni oli muuttunut liukkaaksi ja pieneksi, menetin otettani. Jossain vaiheessa kun vuosi kääntyi jälleen syksympään kuorin partaterän ja viilsin ensin kerran molempiin käsiin. Sitten reisiin muutaman kerran, kädet olivat liian näkösällä. En pystynyt salaamaan sitä, pidinhän edelleen kallion niin lähellä kuin vain suinkin voin. Sillä kertaa halusin vain tietää mikä oli todellista. Fyysinen kipu oli. 

Jälleen kerran lupasin ettei enää, tällä kertaa en vain itselleni. Istuin hänen sylissään ja itkin. Itkin kaiken viimeisten kuukausien ajalta, sanoin että en saa hänestä enää otetta. Hän lupasi että kaikki mitä tulee kestetään yhdessä, en saisi luovuttaa. Että hän olisi siinä tulisi ihan mitä tahansa. Hetken minä uskoin, että olisin jonkun arvoinen. Tuli kuitenkin toinen kerta, koska heikko minä ja sumuinen pää. Tunsin että jokin oli pielessä. Olin hukkumassa.

Sitten putosin kovaa, suorastaan syöksyin aaltoihin pää edellä. Ne olivat isompia kuin koskaan ennen. Ne heittelivät minua monta päivää, enkä löytänyt kalliota enää. En vaikka kuinka kurkotin. Hän oli luovuttanut minun suhteeni, hänkin. Minua ei voi rakastaa, koska minä pelkään. Pelkään, että jos annan itsestäni kaiken, minut jätetään jälleen yksin. Kun en edes itse halua huolehtia itsestäni, olen liian vaikea. Haluan että minulla on aina joku josta huolehtia, etten joudu hoivaamaan itseäni. Välittämään itsestäni. Yskin suolavettä keuhkoistani ja viimeisillä voimillani huusin häntä. Kipu ei siirtynyt enää, se tuntui vain erilaisena joka puolella. Se syleili minua aivan kuten aallokkokin oli jo päiviä tehnyt. Se oli liian suuri ja pyyhkäisi ylitseni. Hän ei ollut vierelläni, vaikka lupasi. Ja reiteni vuosivat verta syvemmältä kuin koskaan ennen. Ne arvet, ne jäivät. 

Odotin ensin pari viikkoa että ne häviäisivät. Nyt olen odottanut pari kuukautta. Ne eivät ole vielä kadonneet. Olen peitellyt niitä, mutta jossain vaiheessa älysin että tällä kertaa olin viiltänyt liian syvään. Nyt ne ovat siinä muistuttamassa joka päivä siitä, että seilaan avomerellä. 

Halusin jakaa tämän, koska monet sanovat asioita ajattelematta sen tarkemmin mikä on jonkun tarina. Monet eivät edes tiedä, että jollakulla läheisellä on tarina. Olen jo aiemminkin ollut omalta osaltani mukana poistamassa stigmaa mielenterveysongelmista. Minulla on papereissa traumaperäinen stressihäiriö, krooninen masennus ja dissosisaatiohäiriö. Ainakin. Mutta noita aika tuoreita arpia jaloissani minä eniten häpeän, koen että niillä minä leimaudun. Ja typerää itsensä satuttaminen on, todella. Tällä kertaa lupaan viimeisen kerran, tällä kertaa sen takia joka merkitsee eniten. Joten tässä ne nyt ovat, kaikkien nähtäväksi. 

Ja huomenna soitan jälleen kerran itselleni aikaa keskusteluapuun ja tällä kertaa aion päästä psykoterapiaan asti. Aion päästä irti tästä kierteestä. 




Koditon

Sanotaan että koti on siellä missä sydän on. Mie en enää tiiä missä miun sydän on tai onko miulla sellasta edes. Lapsuudenkodista muuttamisen jälkeen oon muuttanut nyt seitsemän kertaa ja vasta tuolla edellisessä kodissa oli koti. Lapsuudenkoti on tietenkin aina koti, mutta sen jälkeen muut ovat olleet vain asuntoja lukuunottamatta tuota meidän edellistä kotia. 

Vietin vuoden vaihtumisen yksin kotona pakaten muuttolaatikoita ja itkien. Elle oli mennyt mummolaan turvaan pakkaamiselta. Se oli hänelle silminnähden rankkaa. Itkin sinä päivänä paljon eri syistä ja yöllä silmäni olivat jo aivan turvonneet. Vuosi vaihtui keittiön lattialla tabletin näyttöä tuijottaen. Kuulin ulkoa sillä hetkellä paljon enemmän rakettien pauketta, vain siitä tiesin vuoden vaihtuneen. Uusi alku, luulisin. 

Olin ollut innoissani uudesta asunnosta ja sisustamisesta. Mutta kun olin ollut täällä hetken mieleni alkoi mustua. Ajattelin etten sano sitä ääneen, ehkä se menee pois. Näin tytöstäkin ettei hän tykännyt olla täällä ja hän sanoi sen ääneen. Hän suuttui joka kerta kun yritin selittää, että tämä on nyt koti. Ehkä hän näki lävitseni, sillä minusta ei todellakaan tunnu siltä. Kaikki on jotenkin vähän väärin. 

On kylmä, kotona ei koskaan ollut liian kylmä. Valokatkaisijat ovat väärissä paikoissa. Kylppäri on kolkko ja käytävämäinen, se tuntuu koulun vessalta. Tuntuu että olen koko ajan varpaillani. En vain tunne olevani kotona, olen välitilassa.

Sitten aloin sanoa asian ääneen. Ensin isälleni, hänestäkin käytännön asiat olivat vähän epäloogisia ja hankalia. Sitten ystäville, he yrittivät sanoa että kestää hetki tottua ja sisustat vaan omannäköiseksi. Että voithan sie muuttaa. Ja niin olin jo itselleni luvannutkin, olen täällä vain sen aikaa kun on pakko. Sitten sanoin hänelle ja hän sanoi sen mitä olin ajatellut ensimmäiseksi. "Jos se johtuu siitä, että en ole siellä". En ollut juuri edes kaivannut häntä tänne, koen ettei hänkään kuulu tänne. Ja vaikka tunnen olevani enemmän kotonani hänen pienessä yksiössään, se ei johdu siitä että hän on siellä. Se ei johdu siitä että suurinosa vanhoista huonekaluista on siellä. Mikään ei ole loogista. 

Ehkä vain unohdin pakata oman puolen sydämestäni ja toinen on hänellä? En tiedä missä on koti, olen koditon.