Hidasta kuolemaa

Vähän jännitystä taas viime perjantaina. Samantyylinen virastorakennus kuin aiemmin. Kaksi naista joilla oli jotkut ammattinimikkeetkin. Jutellaan, kuulemma ihan hienosti. Ei ollenkaan lohduttomalta kuulosta, niinhän minäkin sanoin muistatko? Tässä teille näitä keinoja arkeen, olkaa hyvät, kyllä te opitte. On mukavaakin yhdessä, paljon hyväähän tässä näkyy olevan. Syyt on selkeitä, kyllä niistä vanhoista tavoista eroon päästään töitä tekemällä. Eroon, hetkinen miksi niin radikaalia ratkaisua siis olikaan mietitty? 

Onhan nämä sellaisia vaikeita nämä uskottomuus asiat, jutellaanko seksistä vähän? Puhutaan ihan mistä vaan, tuntuu kuin olisin humalassa puhumisesta. Haluan puhua, puhua, puhua niin kauan että tää ratkeaa. Niin kauan että tulet järkiisi, näätkö mitä meillä olis tässä? Ei tää oo edes niin kivinen tie, kulje vielä seuraavaan risteykseen miun kanssa. Niin me voitais tarjota tää terapiajakso, lopuksi päätöksiä. Pitäisi sitoutua, ei muita. Sitoudun antamaan anteeksi, niin paljon olen valmis panostamaan. Tiedätkö paljon se minulta vaatii? Haluan sen terapiajakson, haluan edes reilun lopun. Sinun pitää miettiä, mitä sinun pitää miettiä? 

Neljä vuotta vai neljä kuukautta? Helppo valinta. Tiedän kaiken, heikot kohdat ja mikroilmeet mutta tietääkö hän edes koko nimeäsi? Helppo valinta. Yhdessä vanhemmiksi kasvaminen ja ehjä perhe vai äitipuolen roolittaminen? Helppo valinta. Kaikki ne asiat mitä ollaan koettu vai parit opiskelijabileet aamuyön jatkoilla? Helppo valinta. Mahdollisuus selvittää nämä asiat nyt vai katuminen myöhemmin? Helppo valinta. Ja silti aiot valita väärin. 

Minulta kysellään mitä oikein ajattelet, ja minä en tiedä. Edes sinulle tärkeämmät ihmiset eivät ymmärrä. He näkevät mitä minä näen, miksi sinä et? Millä perusteella minut heitetään pois? Entäs tyttäresi, millä perusteella hänen elämänsä revitään kappaleiksi? Olit meille tämän velkaa, mutta luovutat. En ymmärrä, etkä selkeästi aio selittää. Teen hidasta kuolemaa, ehkä minunkin pitäisi alkaa rukoilla. 

Helvetin keskiviikko

Miulla on nykyään oma henkilökohtanen helvetti nimeltä keskiviikko. Alan henkisesti voida pahoin tiistaina ja sen lisäksi fyysisesti keskiviikkona. Koko päivän ajatukset ja mielikuvat vilisee silmissä. Keskiviikon ja torstain välinen yö on käytännössä kiirastuli enkä juuri nuku. Olen hereillä torstaina 5:15 ja tärisen hämärässä kun kuulen avaimet ovessa. Nopeaa hiippailua eteisessä ja kolahdus. En pysty nukkumaan sen jälkeenkään. 

Itken todennäköisesti myös ensi yönä. Olen niin monessa helvetin pienessä palasessa, että kaikki ei ole varmaan enää edes tallessa. En ymmärrä miksi asiat on näin. Haluan vuorotellen repiä kaiken sinusta muistuttavan irti ja sitten toisaalta kerätä ne kasaan ja lukita jonnekkin mistä ei voi päästä pois. Haluan halata lujaa, mutta toisaalta niin lujaa että sattuu. Haluan että sinuunkin sattuu, mutta toisaalta en ikinä haluaisi sitä.

Kaikki tuntuu epäreilulta. Voisin hävittää koko päivän kokonaan. Minusta tuntuu, että minut on vain heitetty pois. Minusta tuntuu etten saanut yrittää tarpeeksi. Tulevaisudessa en pysty katsomaan taaksepäin ja ajattelemaan että annoin kaikkeni. Minulla oli kädessä vielä pelattavia kortteja, mutta sinne ne jäivätkin. Minua pelotti pelata ne ja sitten peli loppui. Uskoin että häviäisin jos pelaisin ne kerralla, luulin että minulla oli aika puolellani. 

Minä olen antanut monta kertaa nostaa pakasta kun kortit eivät ole käyneet. Ja nyt minä en saa pelata edes kädessäni olevia kortteja pois. Minä voin vain ja ainoastaan hävitä tämän pelin. Ja katsoa sivusta miten jaat voittosi toisen kanssa. 

Olen ollut vahva jo monta yötä ja päivää. Nyt en enää todellakaan ole, en tiedä miten selviän seuraavasta yöstä. Helvetin keskiviikko. 

Hyvästi haave

Viime maaliskuussa olimme varmoja siitä, että nyt olisi aika. Joku jossain oli päättänyt toisin, ehkä se joku ennakoi. Minä en osannut, vaan heittäydyin täysillä. Muistan käyneeni läpi kaikki mahdolliset näkökulmat asiaan jo edeltävän puolen vuoden aikana. Me olimme valmiita, innostuneita ja odottavia. Pian stressaava kevät kääntyi kuitenkin kesäksi ja jossain välissä kävi mielessä epäilyskin. Monta pettymystä, monta paritonta viivaa. "Siun pitää olla kärsivällinen, kyl se sit tulee kun on tarkotus" ja minä itkin että mitä jos ei tulekaan? Jos ei olekaan tarkoitus? 

Yleensä kun pelkään jotain niin se tapahtuu. Vaistoni ovat harvoin väärässä ja siksi vahvat selittämättömät pelkotilat saavat minut varpailleni. Tunnen jonkin olevan vinossa tai jotain pahaa tapahtuvan. Odotan, odotan ja odotan. Olin kärsivällinen, välillä jopa toiveikas. Juteltiin mahdollisesta pikkusisaruksesta ja nyt se viiltää syvältä kun tyttö sanoo että minun mahassani asuu vauva. Ei asu, ei enää ikinä. Suusta se tulee ulos muodossa "Rakas, sinä olet äidin ainoa vauva".

Parittomat viivat lisääntyivät ja jossain vaiheessa lopetin. Kävin lääkärissä pitkien kiertojen takia ja kaikki näytti normaalilta. Verikokeet olivat kaikilta osin keskiarvoisia, kuten minussa yleensä kaikki. Lääkäri sanoi vain, että tulette sitten maaliskuussa jos vauvaa ei kuulu eikä näy. Ei me tulla. 

Hypisteltiin vauvatarvikkeita, ostettiin joitain minikokoisia vaatteita. Yhdellä automatkalla kotiin meidän vuosipäivänä päätettiin vahvat nimivaihtoehdotkin. Takakontissa oli uusi syöttötuoli ja takapenkillä maailman paras tuleva isosisko. Miksi minä toivoin?

Kun kierto alkoi olla noin viisikymmentä päivää niin olin jo lakannut toivomasta. Veit minut ulos, silloin kun vannoit että mitään muuta et halua niin paljon kuin tätä. Meitä. Itkin Bridget Jonesin raskautta, synnytystä ja vauvaa. Itkin niin että sieluun särki ja ajattelin, että mitä jos en koskaan enää saa tuota. Olin kateellinen kuvitteelliselle hahmolle, katkera suorastaan. Ja kaikille todellisillekkin kun raskausuutisia tipahteli vähän väliä somessa. Soitin uudelleen lääkäriin kun kierto oli kestänyt noin kahdeksankymmentä päivää ja sain soitto-ajan syntymäpäiväkseni. Vähänpä tiesin.

Istuin ravintolassa ystävän tarjoamalla syntymäpäivälounaalla ja yritin unohtaa mitä sain tietää aamulla. Sen sijaan unohdin lääkärin soittavan. Soitti se uudelleen, silloin vastasin ja takeltelin. "Teillä oli raskaustoive..." "Joo oli." "Ei siis enää ole? Ootteko siis eronneet vai?" Ja minun teki mieli sanoa suoraan totuus, en kuitenkaan sanonut vaan tyydyin vastaamaan myöntävästi. 

Tänään kun on menossa kiertopäivä sataviisi, on kulunut tasan viikko syntymäpäivästäni. Tänään nostin laatikollisen pieniä vaatteita eteeni ja poistin suurimman osan. Joitain jätin Ellelle itselleen tulevaisuutta varten. Lopuista aloin tekemään pieniä settejä ja kuvasin myyntiä varten. Mutta enhän minä pystynyt. Lopulta laitoin ne vain kasaan ja lahjoitin ensimmäiselle hakijalle. Ja aamulla ne tullaan hakemaan. Siihen muovikassiin pakkasin haaveeni toisesta lapsesta, ehjästä perheestä ja kipeät yhdeksän kuukautta yritystä. Sen että se olinkin vain minä joka halusi tätä. 



Minä se olen

Käteni tärisivät koko matkan ja hississä aloin voida pahoin. Ei minua jännittänyt, eikä minulla ollut kylmä. En vain ole valmis. Uusi hissi, tunnen katseesi poskillani. Juuri siinä missä ensimmäiset kyyneleet ovat jo vierineet. Ovesta sisään ja sohvalle istumaan. Somasti vierekkäin, melkein niinkuin ennen. Muttei mikään ole niin. 

Tärinä pahenee ja pari kertaa luulen jo oksentavani. Haen katseellani vessaa ja lopulta näen kyltin "asiakas WC" käytävän päässä. Miksi kaikki epäonnistumiseen liittyvät asiat on koottu samoihin tiloihin? Paniikki nousee kohisten kurkussa ja mietin jo lähteväni. Miksi ylipäätään tulimme näin ajoissa, odottaminen tuntuu pieneltä ikuisuudelta. Pyyhin kyyneleitä ja yritän pysyä kasassa. 

Olen yrittänyt pysyä kasassa kohta viikon, koska kyllähän minä pärjään. Minähän olen vahva, ainahan minä pärjään. Tiedän että kohta räjähtää. Vihdoin meidät pyydetään sisään. Olen lähinnä hiljaa ja nyökkäilen. Sinä juttelet kuin olisitte vanhoja kavereita.Niin sekin. Katselen jostain kaukaa ja pysyn kasassa.

Yritän osallistua "Mites torstaista maanantaihin? Olisi enemmän kuin se pelkkä viikonloppu" Joo se käy, voidaan ite järjestää ja sopia. "Mites sen päiväkodin kanssa sitten?" ja sitten sanoin ilmeisesti jotain väärää lapsen siedättämisestä päiväkodilla kun nostan esiin laajennetun hoito-oikeuden. Tietenkin, huonohan minä olen. Enkä minä sitä niin tarkoittanut. Olen jälleen hiljaa ja kuulen lukuja. Joo en mie mitään rahaa vaadi, käy se minimi. Nyökyttelen.

Kuulen sen vitsailevan siitä että teet töitä ja opiskelet. "Kestääkö terveys?" Mietin mielessäni yhtä kuivakkaa vitsiä siitä että parisuhde ei kestänyt. Nyökyttelen.
Tullaan uudelleen kun asutaan erillään. Paniikki hiipii takaisin, en halua muuttaa. Väkinäiset heipat, ulos ovesta ohi velkaneuvojien, jälleen hissiin. Enää ei ole kyyneleitä, pysyn kasassa.

Ostetaan vähän jotain. Ihmetellään miten pieniä lastenvaatteita tehdään ja suunnitellaan koristekäpybisnestä. Sinä ja minäMennään lounaalle, hei minä maksan. Jutellaan sukulaisista, ihan kuten ennenkin. Laskussa kestää ikuisuus ja alan hermostua kun katseesi välttely alkaa olla vaikeaa. Olen vältellyt silmiäsi nyt viikon. En itsekään tiedä mikä siinä saa minut varpailleni, ehkä luulen sinun näkevän suoraan sisälle. 

Vielä pari tuntia sen jälkeen olemme niin hyviä yhdessä. Minä pysyn kasassa sinun avullasi, niinkuin olen aina pysynyt. Illalla kuitenkin romahdan. Mitä kovemmin taistelen sitä vastaan sitä varmemmin ja pahempana se tulee. "Äitillä on paha mieli, ei mitään hätää" Lapsi on välttynyt paniikkikohtauksilta tähän mennessä kokonaan. Niitä on ollut niin harvoin, onneksi. Mutta nythän asiat on toisin.

Pari tuntia paniikkia ja kyyneleitä. Vähän puhetta ja silityksiä. Siinä sinun sylissäsi minä olisin vaikka elämäni loppuun, jos vain antaisit. Ymmärrän nyt, että olin oikeassa viisi vuotta sitten. Minun kuuluu olla yksin. Enää kukaan ei voi päästä niin lähelle kuin sinä pääsit, minun lähelläni kaikkia sattuu. Varsinkin minua itseäni.

Sinun pitää mennä, joku toinen odottaa sinua. Pitää kuulemma ilmoittaa jos tarvitsen sinua. Aina ja aina minä tarvitsen.