Asioita

Tällä hetkellä lista asioista jotka nostavat paljon tunteita pintaan on loputon. Yritän yliviivata niitä päässäni, ettei niitä tarvitsisi kokea toista kertaa. Kuitenkin joidenkin kohdalla sana on kulunut jo puhki ylivetämisen määrästä. 

Kun pakkaan tavaroita laatikoihin. Joku neuvoi että pakkaa vain uusi elämä, älä vanhaa. Ja sillä neuvolla en pakkaa mitään. Sitten näen tyttäreni kaikessa mihin kosken ja yritän erottaa mitä hän tarvitsee muistaakseen mistä tuli. Minulle sen muistaminen on kipeää, hänelle tärkeää. Pakkaan vanhaakin elämää laatikoihin. 

Kun näen ja kuulen sen toisen kaikkialla. Kun levität aivan liikaa minun ostamaani tuoksua ympäri asuntoa. Tiedän kyllä minne menet. Kun kuulen lapsen sanovan isi sata kertaa peräkkäin ja tiedän näkemättäkin kasvojesi ilmeen kun tuijotat ruutua. Tiedän kyllä kenelle puhut. Kun heikkoina hetkinä päästän sinut lähelleni ja kosketuksesi on erilainen. Tiedän kyllä mitä olet tehnyt. Olen kuullut nimen ainakin kymmenen kertaa, kymmenen kertaa liian usein. Olen kuullut sängyssä, kylppärissä ja kaupassa. Tiedän jo viisi yksityiskohtaa liikaa. Minun elämääni hän ei tule, minulle häntä ei ole. 

Kotiini kävelee ihmisiä joita en halua sinne. He kaikki haluaisivat tulla tilallemme. Kukaan ei sovi tänne, ei meidän kotiimme. Mitä ne kuvittelevat? Että tämä on vain asunto, johon voi tulla korvaamaan sen asukkaat? Tämä on minun kotini, kotini josta en halunnut lähteä. Silti otan vastaan uuden ja yritän parhaani mukaan tehdä siitä lapselle uuden kodin. Minusta tulee koditon. 

Olemme Ellen kanssa saaneet ystäviä. Uusia, mutta kovin tärkeitä jo. Voimme kävellä toistemme luo ilman kenkiä syömään edellispäivän lounasta. Koska ei itse jaksanut. Ja juuri kun saimme nämä ystävät niin joudumme lähtemään. Kun ensi vuonna näemme tarvitsemme aina kengät. Ja meidän tulee kova ikävä. 

Kun lapsi sanoo että sinun pitää mennä naimisiin. Isin kanssa, isi on kuulemma kuningas. Nähdessään valokuvan sanoo, että sinä haluat rakastaa isiä. Kun lapsi yrittää saada teidät pussaamaan niin kuin aina ennenkin. Ja joka kerta joudut sanomaan ettei se enää onnistu. Kun joudut selittämään lapselle asiat uudelleen ja uudelleen eikä hän ymmärrä. Ja joka kerta menet hänen puolestaan rikki. 

Hidasta kuolemaa

Vähän jännitystä taas viime perjantaina. Samantyylinen virastorakennus kuin aiemmin. Kaksi naista joilla oli jotkut ammattinimikkeetkin. Jutellaan, kuulemma ihan hienosti. Ei ollenkaan lohduttomalta kuulosta, niinhän minäkin sanoin muistatko? Tässä teille näitä keinoja arkeen, olkaa hyvät, kyllä te opitte. On mukavaakin yhdessä, paljon hyväähän tässä näkyy olevan. Syyt on selkeitä, kyllä niistä vanhoista tavoista eroon päästään töitä tekemällä. Eroon, hetkinen miksi niin radikaalia ratkaisua siis olikaan mietitty? 

Onhan nämä sellaisia vaikeita nämä uskottomuus asiat, jutellaanko seksistä vähän? Puhutaan ihan mistä vaan, tuntuu kuin olisin humalassa puhumisesta. Haluan puhua, puhua, puhua niin kauan että tää ratkeaa. Niin kauan että tulet järkiisi, näätkö mitä meillä olis tässä? Ei tää oo edes niin kivinen tie, kulje vielä seuraavaan risteykseen miun kanssa. Niin me voitais tarjota tää terapiajakso, lopuksi päätöksiä. Pitäisi sitoutua, ei muita. Sitoudun antamaan anteeksi, niin paljon olen valmis panostamaan. Tiedätkö paljon se minulta vaatii? Haluan sen terapiajakson, haluan edes reilun lopun. Sinun pitää miettiä, mitä sinun pitää miettiä? 

Neljä vuotta vai neljä kuukautta? Helppo valinta. Tiedän kaiken, heikot kohdat ja mikroilmeet mutta tietääkö hän edes koko nimeäsi? Helppo valinta. Yhdessä vanhemmiksi kasvaminen ja ehjä perhe vai äitipuolen roolittaminen? Helppo valinta. Kaikki ne asiat mitä ollaan koettu vai parit opiskelijabileet aamuyön jatkoilla? Helppo valinta. Mahdollisuus selvittää nämä asiat nyt vai katuminen myöhemmin? Helppo valinta. Ja silti aiot valita väärin. 

Minulta kysellään mitä oikein ajattelet, ja minä en tiedä. Edes sinulle tärkeämmät ihmiset eivät ymmärrä. He näkevät mitä minä näen, miksi sinä et? Millä perusteella minut heitetään pois? Entäs tyttäresi, millä perusteella hänen elämänsä revitään kappaleiksi? Olit meille tämän velkaa, mutta luovutat. En ymmärrä, etkä selkeästi aio selittää. Teen hidasta kuolemaa, ehkä minunkin pitäisi alkaa rukoilla. 

Helvetin keskiviikko

Miulla on nykyään oma henkilökohtanen helvetti nimeltä keskiviikko. Alan henkisesti voida pahoin tiistaina ja sen lisäksi fyysisesti keskiviikkona. Koko päivän ajatukset ja mielikuvat vilisee silmissä. Keskiviikon ja torstain välinen yö on käytännössä kiirastuli enkä juuri nuku. Olen hereillä torstaina 5:15 ja tärisen hämärässä kun kuulen avaimet ovessa. Nopeaa hiippailua eteisessä ja kolahdus. En pysty nukkumaan sen jälkeenkään. 

Itken todennäköisesti myös ensi yönä. Olen niin monessa helvetin pienessä palasessa, että kaikki ei ole varmaan enää edes tallessa. En ymmärrä miksi asiat on näin. Haluan vuorotellen repiä kaiken sinusta muistuttavan irti ja sitten toisaalta kerätä ne kasaan ja lukita jonnekkin mistä ei voi päästä pois. Haluan halata lujaa, mutta toisaalta niin lujaa että sattuu. Haluan että sinuunkin sattuu, mutta toisaalta en ikinä haluaisi sitä.

Kaikki tuntuu epäreilulta. Voisin hävittää koko päivän kokonaan. Minusta tuntuu, että minut on vain heitetty pois. Minusta tuntuu etten saanut yrittää tarpeeksi. Tulevaisudessa en pysty katsomaan taaksepäin ja ajattelemaan että annoin kaikkeni. Minulla oli kädessä vielä pelattavia kortteja, mutta sinne ne jäivätkin. Minua pelotti pelata ne ja sitten peli loppui. Uskoin että häviäisin jos pelaisin ne kerralla, luulin että minulla oli aika puolellani. 

Minä olen antanut monta kertaa nostaa pakasta kun kortit eivät ole käyneet. Ja nyt minä en saa pelata edes kädessäni olevia kortteja pois. Minä voin vain ja ainoastaan hävitä tämän pelin. Ja katsoa sivusta miten jaat voittosi toisen kanssa. 

Olen ollut vahva jo monta yötä ja päivää. Nyt en enää todellakaan ole, en tiedä miten selviän seuraavasta yöstä. Helvetin keskiviikko. 

Hyvästi haave

Viime maaliskuussa olimme varmoja siitä, että nyt olisi aika. Joku jossain oli päättänyt toisin, ehkä se joku ennakoi. Minä en osannut, vaan heittäydyin täysillä. Muistan käyneeni läpi kaikki mahdolliset näkökulmat asiaan jo edeltävän puolen vuoden aikana. Me olimme valmiita, innostuneita ja odottavia. Pian stressaava kevät kääntyi kuitenkin kesäksi ja jossain välissä kävi mielessä epäilyskin. Monta pettymystä, monta paritonta viivaa. "Siun pitää olla kärsivällinen, kyl se sit tulee kun on tarkotus" ja minä itkin että mitä jos ei tulekaan? Jos ei olekaan tarkoitus? 

Yleensä kun pelkään jotain niin se tapahtuu. Vaistoni ovat harvoin väärässä ja siksi vahvat selittämättömät pelkotilat saavat minut varpailleni. Tunnen jonkin olevan vinossa tai jotain pahaa tapahtuvan. Odotan, odotan ja odotan. Olin kärsivällinen, välillä jopa toiveikas. Juteltiin mahdollisesta pikkusisaruksesta ja nyt se viiltää syvältä kun tyttö sanoo että minun mahassani asuu vauva. Ei asu, ei enää ikinä. Suusta se tulee ulos muodossa "Rakas, sinä olet äidin ainoa vauva".

Parittomat viivat lisääntyivät ja jossain vaiheessa lopetin. Kävin lääkärissä pitkien kiertojen takia ja kaikki näytti normaalilta. Verikokeet olivat kaikilta osin keskiarvoisia, kuten minussa yleensä kaikki. Lääkäri sanoi vain, että tulette sitten maaliskuussa jos vauvaa ei kuulu eikä näy. Ei me tulla. 

Hypisteltiin vauvatarvikkeita, ostettiin joitain minikokoisia vaatteita. Yhdellä automatkalla kotiin meidän vuosipäivänä päätettiin vahvat nimivaihtoehdotkin. Takakontissa oli uusi syöttötuoli ja takapenkillä maailman paras tuleva isosisko. Miksi minä toivoin?

Kun kierto alkoi olla noin viisikymmentä päivää niin olin jo lakannut toivomasta. Veit minut ulos, silloin kun vannoit että mitään muuta et halua niin paljon kuin tätä. Meitä. Itkin Bridget Jonesin raskautta, synnytystä ja vauvaa. Itkin niin että sieluun särki ja ajattelin, että mitä jos en koskaan enää saa tuota. Olin kateellinen kuvitteelliselle hahmolle, katkera suorastaan. Ja kaikille todellisillekkin kun raskausuutisia tipahteli vähän väliä somessa. Soitin uudelleen lääkäriin kun kierto oli kestänyt noin kahdeksankymmentä päivää ja sain soitto-ajan syntymäpäiväkseni. Vähänpä tiesin.

Istuin ravintolassa ystävän tarjoamalla syntymäpäivälounaalla ja yritin unohtaa mitä sain tietää aamulla. Sen sijaan unohdin lääkärin soittavan. Soitti se uudelleen, silloin vastasin ja takeltelin. "Teillä oli raskaustoive..." "Joo oli." "Ei siis enää ole? Ootteko siis eronneet vai?" Ja minun teki mieli sanoa suoraan totuus, en kuitenkaan sanonut vaan tyydyin vastaamaan myöntävästi. 

Tänään kun on menossa kiertopäivä sataviisi, on kulunut tasan viikko syntymäpäivästäni. Tänään nostin laatikollisen pieniä vaatteita eteeni ja poistin suurimman osan. Joitain jätin Ellelle itselleen tulevaisuutta varten. Lopuista aloin tekemään pieniä settejä ja kuvasin myyntiä varten. Mutta enhän minä pystynyt. Lopulta laitoin ne vain kasaan ja lahjoitin ensimmäiselle hakijalle. Ja aamulla ne tullaan hakemaan. Siihen muovikassiin pakkasin haaveeni toisesta lapsesta, ehjästä perheestä ja kipeät yhdeksän kuukautta yritystä. Sen että se olinkin vain minä joka halusi tätä. 



Minä se olen

Käteni tärisivät koko matkan ja hississä aloin voida pahoin. Ei minua jännittänyt, eikä minulla ollut kylmä. En vain ole valmis. Uusi hissi, tunnen katseesi poskillani. Juuri siinä missä ensimmäiset kyyneleet ovat jo vierineet. Ovesta sisään ja sohvalle istumaan. Somasti vierekkäin, melkein niinkuin ennen. Muttei mikään ole niin. 

Tärinä pahenee ja pari kertaa luulen jo oksentavani. Haen katseellani vessaa ja lopulta näen kyltin "asiakas WC" käytävän päässä. Miksi kaikki epäonnistumiseen liittyvät asiat on koottu samoihin tiloihin? Paniikki nousee kohisten kurkussa ja mietin jo lähteväni. Miksi ylipäätään tulimme näin ajoissa, odottaminen tuntuu pieneltä ikuisuudelta. Pyyhin kyyneleitä ja yritän pysyä kasassa. 

Olen yrittänyt pysyä kasassa kohta viikon, koska kyllähän minä pärjään. Minähän olen vahva, ainahan minä pärjään. Tiedän että kohta räjähtää. Vihdoin meidät pyydetään sisään. Olen lähinnä hiljaa ja nyökkäilen. Sinä juttelet kuin olisitte vanhoja kavereita.Niin sekin. Katselen jostain kaukaa ja pysyn kasassa.

Yritän osallistua "Mites torstaista maanantaihin? Olisi enemmän kuin se pelkkä viikonloppu" Joo se käy, voidaan ite järjestää ja sopia. "Mites sen päiväkodin kanssa sitten?" ja sitten sanoin ilmeisesti jotain väärää lapsen siedättämisestä päiväkodilla kun nostan esiin laajennetun hoito-oikeuden. Tietenkin, huonohan minä olen. Enkä minä sitä niin tarkoittanut. Olen jälleen hiljaa ja kuulen lukuja. Joo en mie mitään rahaa vaadi, käy se minimi. Nyökyttelen.

Kuulen sen vitsailevan siitä että teet töitä ja opiskelet. "Kestääkö terveys?" Mietin mielessäni yhtä kuivakkaa vitsiä siitä että parisuhde ei kestänyt. Nyökyttelen.
Tullaan uudelleen kun asutaan erillään. Paniikki hiipii takaisin, en halua muuttaa. Väkinäiset heipat, ulos ovesta ohi velkaneuvojien, jälleen hissiin. Enää ei ole kyyneleitä, pysyn kasassa.

Ostetaan vähän jotain. Ihmetellään miten pieniä lastenvaatteita tehdään ja suunnitellaan koristekäpybisnestä. Sinä ja minäMennään lounaalle, hei minä maksan. Jutellaan sukulaisista, ihan kuten ennenkin. Laskussa kestää ikuisuus ja alan hermostua kun katseesi välttely alkaa olla vaikeaa. Olen vältellyt silmiäsi nyt viikon. En itsekään tiedä mikä siinä saa minut varpailleni, ehkä luulen sinun näkevän suoraan sisälle. 

Vielä pari tuntia sen jälkeen olemme niin hyviä yhdessä. Minä pysyn kasassa sinun avullasi, niinkuin olen aina pysynyt. Illalla kuitenkin romahdan. Mitä kovemmin taistelen sitä vastaan sitä varmemmin ja pahempana se tulee. "Äitillä on paha mieli, ei mitään hätää" Lapsi on välttynyt paniikkikohtauksilta tähän mennessä kokonaan. Niitä on ollut niin harvoin, onneksi. Mutta nythän asiat on toisin.

Pari tuntia paniikkia ja kyyneleitä. Vähän puhetta ja silityksiä. Siinä sinun sylissäsi minä olisin vaikka elämäni loppuun, jos vain antaisit. Ymmärrän nyt, että olin oikeassa viisi vuotta sitten. Minun kuuluu olla yksin. Enää kukaan ei voi päästä niin lähelle kuin sinä pääsit, minun lähelläni kaikkia sattuu. Varsinkin minua itseäni.

Sinun pitää mennä, joku toinen odottaa sinua. Pitää kuulemma ilmoittaa jos tarvitsen sinua. Aina ja aina minä tarvitsen. 



Lapsen kanssa kampaajalla

Vai parturissa? Kuulostaa toi kampaaja jotenkin vähän liian...noh ei kovin kuvaavalta. Ellehän on tosiaan kerran aiemminkin käynyt hiustenleikkuussa, mutta se ei mennyt hyvin. Nipsaistiinkin sillon lähinnä takaa vaan pari kiharaa pois ja ajateltiin että ensi kerralla sitten. No nyt oli sen ensi kerran vuoro kun ajattelin että jotain tuolle enemmänkin lattialuuttua muistuttavalle pienelle päälle oli tehtävä. Ja mielellään ennen valmistujaisiani. 


Yritin miettiä mitä tuosta sitten saisi aikaiseksi. Kävin läpi pienen henkilökohtaisen kriisin kun ymmärsin että se on leikattava lyhyeksi. Mutta puoli päivää asiaa sulateltuani, ja varsinkin nyt lopputuloksen nähtyäni, tajusin että niinhän sen kuuluukin olla. Olin hölmö kun edes ajattelin, että Ellen hiusmalli ei voisi olla lyhyt. Sehän on aivan hänen näköisensä! Pinterestistä löytämäni kuvan kanssa otin yhteyttä meidän, tätä nykyä, vakkarikampaajaan ja kysyin päästäänkö edes lähelle. Saimme varattua ajan sitten viikon päähän, eli täksi päiväksi. 



Viimeksi Elle kirkui, potki ja häntä piti pitää sylissä. Siitä viisastuneena päätin ottaa kaikki keinot käyttöön tehdäkseni kokemuksesta helpon ja mukavan meille kaikille. Pelkäsin että tämä pintaan noussut aistiyliherkkyys vaikeuttaisi asioita entisestään. Ajattelin siis jakaa vinkkini teillekkin, ne nimittäin toimivat! 



Lyhyesti sanottuna valmistele, aivopese ja lahjo. Aloin puhua kampaajasta ja hiustenleikkuusta Ellelle silloin tällöin heti kun sain ajan varattua. Elle on niitä lapsia joille pitää toistaa hieman usempaan otteeseen, että asia muuttuu todelliseksi. Lisäksi näytin Ellelle Youtubesta videon jossa kaverilta leikataan hiukset ja se selkeästi auttoi näkemään asian positiivisena kun ei se videon lapsikaan pelännyt. Lapsi sai myös lopussa tikkarin, jote Elle omaksui selkeästi että lahjontaa tiedossa jos tämä menee hyvin. 


Lisäksi aloin tänään toistaa hiustenleikkuuta useita kertoja ja kysymään Elleltä "Mennäänkö leikkauttamaan Ellelle prinsessatukka?" ja kertomaan että "Täti leikkaa sinulle ihanat hiukset." ja kun astuimme kampaamon ovesta sisään Elle kyseli prinsessatukkansa perään. Hän myös heti hoksasi, että hänen pitää istua tuolille. Sillä niin teki toinen asiakas kampaamossa ja lapsi videolla. Hän toisteli minun sanojani leikkaamisesta ja prinsessatukasta. 


Lahjominen, yksi kolmesta kovasta. Meillä ne kaksi muuta kasvatuskeinoa, jota kukaan ei käytä, ei oikein toimi. Mutta lahjominen toimii. Joten eikun muumit pyörimään ja rusinat käteen. Keskittyminen pysyi aika hyvin muualla kuin hiustenleikkuussa, joten se kävi aika helposti. Vain otsatukka ja yritys leikata koneella tuotti vähän kiemurtelua. Ja lopuksi kiitettiin toki kampaajaa. Elle kehui jopa myöhemmin menevänsä uudelleen. Eli kaikki meni hienosti! Hänellä on nyt "inana" tukka, kuten tyyppi itsekin sanoi. Äiti vain ihasteli loppuillan. Nyt se ei ainakaan enää ole vauva, niin ison tytön kampauskin.


Aistiyliherkkä?

Meillä on viimeinen kuukausi ollut aika väsyttävä. Ollaan oltu kipeänä paljon, mikä on outoa koska yleensä ei olla. Sen lisäksi Elle on alkanut toimimaan tietyllä tavalla toistuvasti ja koko ajan vain pahemmin. Koska kysyvä ei tieltä eksy niin kuvailin asian erääseen ryhmään ja sain monta vastausta. Aistiyliherkkyys. 


Pidempään lukeneet tietävätkin jo ehkä Ellen luonteesta jotain. Ettei me ikinä olla superhelpolla päästy. Hän ei koskaan ole ollut sylissä viihtyjä, mutta yksinkään ei ole halunnut olla. Vieressä nukkuminen on aina ollut hankalaa, koska hän nukkuu levottomasti. Jo yli vuosi sitten kirjoitin blogissakin siitä miten huonosti hän syö. Parannusta ei tosiaankaan ole tapahtunut, päinvastoin. Tällä hetkellä tyttö syö kotona periaatteessa ainoastaan mysliä. Kaikesta muusta otetaan vain haukku tai pari lusikallista.  Hoidossa syö ihan ok, mutta kotona lämmin ruoka on erityisen hankala. Usein ruoka on tytön mielestä myös "kuumaa", vaikka se esimerkiksi minulle tuntuisi jo hailakalta. 


Juuri eilen leikkasin Ellen päästä rastan. Hänen hiuksensa takkuuntuvat todella helposti ja niiden harjaaminen taas on todella vaikeaa. Tähän saakka olen yrittänyt hoitosuihkeen kanssa siirtäen hänen keskittymisensä johonkin muuhun samalla. Vaikka takkuja ei olisi niin harjaaminen Ellen mielestä "sattuu". Hampaat meillä pestään nekin puoliväkisin pikana, yrittäen saada lapsi kuvittelemaan että se on leikki. Hampaiden harjaus kutittaa, eikä hän pysy paikallaan ilman kiinnipitämistä. Kynsien leikkaus menee samaan kastiin edellisten kanssa ja parhaiten ne saisi leikattua unessa. 

Nyt parin viikon sisään on alkanut tämä, että Elle vähän väliä itkeskelee että"kutittaa" ja näyttää yleensä jalkoja. Pukeminen on ollut jo vuoden useimmiten yhtä helvettiä kun hän ei yksinkertaisesti halua vaatteita päälle. Sukkahousut ja sukat on vihonviimesiä vaatekappaleita, mutta myös kaikki kaulukset ja hatut ahdistavat kovin. Nykyään myös rasvaaminen, silittäminen ja muu vastaava saa vastaanoton "Äiti älä kutita minua". Ensin ajattelin vaatteiden ahdistavuuden johtuvan atopiasta, mutta se pahenee koko ajan, kun taas iho on talvesta parantunut koko ajan. Sittemmin olen syyttänyt myös uhmaa, mutta Elle on kovin vilpitön ja puhuu vaatteiden ahdistavuudesta aivan satunnaisesti. 


Kun muut ovat alkaneet huomautella näistä asioista niin aloin miettiä, että kyllä tässä joku on vikana enkä ole ihan sekaisin. Elle on alkanut pelätä suihkua jos vesi tulee sieltä ylhäältä. Peppua pestään lähes poikkeuksetta kiljumisen, itkemisen ja "äiti älä" pyyntöjen kera. Vesi on kuulemma kuumaa, laitan kylmemmälle ja yhä kuumaa. Oma äitini on ihmetellyt asiaa minulle useaan otteeseen ja nyt päiväkodissa ollut opiskelija palautti Ellestä havaintotehtävän, jossa mainitsee asiasta. Sielläkin on huomattu miten ahdistavia vaatteet Ellelle ovat. 

Lopulta päädyin heijastamaan "oireita" itseeni. Minun vaatteistani on aina leikattu laput pois, vaikkei minulla lapsena edes ollut atopian oireita. Edelleen vihaan kiristäviä housuja ja käytän niitä vain kodin ulkopuolella. Sama rintaliivien kanssa. Kotiin tullessa vaihdan lähes heti yökkärin päälle. Aika ajoin olen erittäin herkkä kosketukselle, enkä pidä siitä yhtään. Minua ei saa siis koskea lainkaan. En pysty keskittymään melussa, esimerkiksi taustamusiikki on mielestäni yksi kamalimpia asioita mitä tiedän. En kestä esimerkiksi kellon tikitystä tai sitä että joku naputtaa vaikka pöytää. En tykkää kotona ollessani pitää hiuksia auki, sillä jos ne menevät kasvoilleni niin ne kutittavat. Osasyy nukahtamisen vaikeuteen on se etten saa peittoa ja tyynyä kunnolla vaan ne ahdistavat minua. 


Lisäksi olen huomannut Ellessä uupumuksen. Hän on kovin väsynyt, kovin usein. Tyttö on kaksi ja näen hänessä sitä samaa uupumusta mitä koen itse joka päivä. Onko sekin oire jostain vai sitä kun päiväunet ovat jäämässä pois? Uhmaa? Aistiyliherkkyyttä? Haluaisin sopia päiväkodin kanssa vasun ja puhua tästä, sekä heidän kokemuksistaan aiheesta. Haluaisin soittaa neuvolaan, mutta en meidän neuvolan terkalle. Eli ensin pitäisi vaihtaa se terveskeskus, mikä on tehty yllättävän vaikeaksi. Olen lukenut aiheesta paljon viime päivinä ja monet pitävät koko juttua vain jonain muotidiagnoosina. Tai puutteena kasvatuksessa. Uskon että teissä lukijoissa on joku joka tietää aiheesta enemmän. Ja jos on, niin olisi huippua jos voisit kertoa oman mielipiteesi asiaan ja siihen miltä tämä kuulostaa. 


Tämä alkaa olla aika hankalaa meille kaikille. Ja haluaisin että Ellellä ei olisi niin kovin hankalaa, sitä on tuskallista seurata sivusta. Jos jollain on käytännön neuvoja niin otan ne ilolla vastaan. Siihen saakka kun saadaan jonkun ammattilaisen näkemys asiasta. 

Ajatuksia kummiudesta

Sunnuntaina vietettiin kummityttöni ensimmäisiä synttäreitä. Ja aivan kuin omastaan puhuisi, mutta miten siitä voi olla jo vuosi! Muistan aivan kirkkaasti kun laitoin ystävän kanssa viestiä supistusten alkaessa ja myöhemmin ystävän miehen kanssa tytön syntymästä. Siitä jonkun aikaa eteenpäin lukitsin Ellen ja itseni ulos kotoa, kun Joonaskin oli satojen kilometrien päässä intissä. Ja kun palasimme kotiin, odotti siellä postissa tullut ristiäiskutsu ja minun kutsussani oli ylimääräinen kortti. Luin kortin runon ja en ensin edes hoksannut, mutta kun hoksasin niin Joonas taisi vähän säikähtää kun kiljaisin samaan tyyliin kuin positiivisen raskaustestin tehtyäni. Saatoin myös hypähtää molemmilla kerroilla, ei se ole vain leffajuttu!


Itku silmässä laitoin ystävälle WA-viestiä, että totta kai minä tulen kummiksi. Tai haltijakummiksi tai joksikin sellaiseksi minua kaiketi kutsutaan kun en kirkkoon kuulu. Ystäväni molemmat lapset ovat minulle tärkeitä, mutta pidän tätä kummiutta kuitenkin tärkeänä minulle itselleni. Itse koen olevani näillekkin lapsille yksi luotettava aikuinen, mutta se tuntuu ihan superilta että siitä saa tämänkaltaista tunnustusta. Että minuun luotetaan ja toivotaan minun olevan lapsen elämässä. 


Koen tämän siis ehdottomasti kunniatehtävänä. Haluan olla tuki ja turva, sellainen joka on olemassa muutoinkin kuin vain synttärikortin lähettämällä. Sellainen jolta odotetaan enemmän kuin kallista joululahjaa ja ehdottomasti sellainen joka ei katoa. Olen kuullut paljon kauhutarinoita kummiudesta ja sen aiheuttamista pettymyksistä. Minulla itselläni ei ole kummeja kun en kirkkoon ole koskaan kuulunut ja haltijakummit olivat ilmeisesti vielä parikymmentä vuotta sitten aika tuntemattomia. Joten minulla ei varsinaisesti ole roolimallia tässä asiassa, mutta toivon että asenteeni kantaa pitkälle. 


Tällä hetkellä minulla on vain tämä yksi ainoikainen ihana kummityttöni, mutta toivottavasti kummiteltavien katras kasvaa muutamalla pienellä päällä tulevaisuudessa. Tämä yksi on kuitenkin sitä tärkeämpi. Paljon onnea Iitu 1v! Ps: Eikö hän olekin kuin pikkuinen nukke?